VIHDOINKIN. En ymmärrä vitkasteluani, kun uuden pyörän hankkiminen hoitui talsimalla Hesarille Suomen Polkupyörätukkuun, tsekkaamalla tarjonnan muutamassa minuutissa, käyttämällä vuorokauden asian pohtimiseen ja mieleisen pyörämerkin googlailuun ja palaamalla myönteisen ostopäätöksen kera. Kyselin myyjältä rehdisti tietämättömänä, tarvitseeko mun tietää hybridistä mitään erityistä taitettuani aikaisemmat ajomatkani Tunturin kaupunkipyörällä, mutta sitten kun hallitsen vaihteiden sulavan säätämisen ja käsijarrujen luontevan käytön - äskeisellä työmatkalla meinasin jokaisessa tiukemmassa käännöksessä polkaista jalkajarrut refleksinomaisesti pohjaan, vaikka sellaisia ei pyörästä löydy - olen good to go.
Tai niin olen nytkin. Olen aivan älyttömän täpinöissä. Lähden tunnin päästä lounaalle ulos ihan vain päästäkseni satulan selkään, ja illalla joudun ehkä kruisailemaan hieman ekstraa saadakseni heti miellyttävän tuntuman menopeliini. Olen niin rakastunut. Mielen pohjalla väreilee pelko varastamisesta, mutta en halua manata kohtaloani sen enempää. Vaijerilukolla mihin tahansa kiinteään maamerkkiin kiinni ja peukut pystyyn, että varkaat eivät huoli halpismerkin maineessa olevaa Inseraa. Mulle se kelpaa täydellisesti. Tekisi mieli kipaista pihalle tarkistamaan, että kaikki on kunnossa, mutta ehkä otan rauhassa ja toivon Tunturi-varkauden jäävän ainoaksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Mitä kuuluu?