Suvin blogi on yksi jättimäisimpiä suosikkejani, ja päätin nyt tarttua samaan haasteeseen kuin minkä tämä ihana tyttönen äskettäin sai päätökseen. Kyseessä on 100 päivän onnellisuushaaste, jonka pointtina on huomioida ja taltioida joka päivä vähintään yksi asia, joka saa hymyn huulille. Koska pidin joskus huonolla menestyksellä kiitollisuuspäiväkirjaa (eli sutaisin ennen nukkumaanmenoa old school-päivikseeni kolme juttua, joista saatoin kiittää universumia) ja totesin sen mukamas liian työlääksi ja helpoksi skipata, voisi kuvan nappaaminen ja pikaisesti tänne lätkäiseminen sopia paremmin.
Yllättäen olen minimaalisella vaivannäöllä löytänyt tänään jo pienen listan verran syitä, joiden takia mielialani on pysynyt miellyttävällä tasolla. Heräsin aamulla testaamaan netin kautta pidettävää joogatuntia Yoogaian sivujen kautta, ja vaikka mieleni teki välillä livistää toimittamaan "tärkeitä" asioita kesken soturien tai aurinkotervehdysten, hillitsin itseni ja pääsin avonaisesta ikkunasta tuulen huminaa ja puiden kahinaa kuuntelemalla pikkuhiljaa oikeaan mielentilaan. Tästä syystä olen hävettävän laiska joogaamaan tai treenaamaan kotona: keksin koko ajan juttuja, joilla on olevinaan tulipalokiire, enkä jaksa saattaa pitkiä sarjoja loppuun. Yoogaia vaikutti kuitenkin toimivalta konseptilta, ope ammattimaiselta ja pikkuruinen yksiöni tarpeeksi tilavalta astangan perussarjoihin. En uskaltanut laittaa kameraa päälle, mutta ne pari rohkeaa, jotka olivat siihen ryhtyneet, saivat opettajalta hyödyllisiä vinkkejä asanoihin.
En malttanut yhtään olla töissä tällaisessa säässä, vaan keksin jatkuvasti kaupungilla hoideltavia asioita. Kävin erikseen postittamassa jooga-dvd:itä ja verkkokaupassa metsästämässä laservärejä tulostimeen, joiden jälkeen livahdin Töölön kirjastoon ja keräsin vahingossa kasan ravinnosta ja joogasta kertovia tieto-oppaita. Nappasin myös pari pokkaria ja nyt olen todella pahan dilemman edessä: jätänkö kesken tällä hetkellä menossa olevan romaanin, jonka läpi olen raivannut tietäni jo huhtikuusta asti? En mitä ilmeisimmin ole kovinkaan kiinnostunut tarinasta, mutta koska kyseessä on Joyce Carol Oatesin tsiljoonissa kirjablogeissa syvällisesti käsitelty Sisareni, rakkaani, tunnen jääväni paitsi jostakin merkityksellisestä, jos en liity tiiliskiveen paneutuneiden lukijoiden joukkoon. Mutta aikaisempi omahyväinen asenteeni, jonka mukaan en koskaan jätä kirjoja kesken, alkaa karista, ja haluaisin vain palauttaa niteen palaamatta siihen enää koskaan. Eikös elämä ole liian lyhyt ja kutkuttavia kirjoja liikaa yhden murheenkryynin parissa velvollisuudesta ahkeroimiseen?
Pinnallisesti olen myös iloinnut vaatekappaleista. Tänään myrskytuulen riepottelussa en voinut olla pyörittelemättä silmiä omalle asuvalinnalleni, mutta toisaalta kivat viiden euron leggingsit tekivät korviin lennelleestä mekonhelmasta pienemmän pahan. Keskimmäisessä kuvassa olen juuri kruunannut itseni t-paidalla true og SAY:laiseksi - foorumi, jolla pyörivä porukka on tuottanut mulle suunnatonta iloa ja pelastanut yksinäisiltä hetkiltä viimeiset kuukaudet - ja ylimmässä keikistelen siskon piakkoin syntyvän poitsun tulevien ristiäisten asukokonaisuudessa.
Ainiin, kengissäni on leopardikuosia. Överiä ja mautonta kenties, mutta huh miten kovasti haksahdin noihin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Mitä kuuluu?