Eilen oli vielä hyvä päivä, vaikka olin nukkunut alle kuusi tuntia. Pitkän viikonlopun aikana ehdin levätä rutkasti, ja koska vetelin vikana yönä sikeitä lähemmäs kymmenen tuntia, ei viimeisen lomapäivän uhraaminen uuden työn opetteluun tuntunut missään. Eilen illalla pyöräilin 12 tunnin töissä notkumisen jälkeen uuteen kämppään ja hämmästelin onneani. Kuinka kaikki voi loksahdella niin kohdilleen, mietin. Uusi työ, ikioma asunto - ensimmäistä kertaa elämässäni asuinpaikkani kuuluu vain ja ainoastaan mulle - aurinko paistaa, urheilut rullaavat, ympärilläni on ystäviä.
No nyt tuntuu päinvastaiselta. Olen vain niin armottoman väsynyt. Tarkoitus oli saada vähintään seitsemän tunnin unet, mutta kävin niin ylikierroksilla, että aikomus jäi haaveeksi. Haluaisin käpertyä johonkin pimeään nurkkaan itkemään uupumustani. En taidakaan olla niin superihminen kuin luulin silloin kun lupasin käydä uudessa työpaikassa opettelemassa juttuja nykyisten töiden ohella. 12 tunnin työpäivät lannistaisivat paatuneimmankin työnarkomaanin, ainakin jos perustukset rakoilevat univelan ja puutteellisen ruokavalion johdosta. Olen laiminlyönyt täysipainoisten aterioiden valmistamista ja mussuttanut sen sijaan suklaata ja sokeria koko pääsiäisen siihen malliin, että ihme kun jaksan edes siirtyä paikasta toiseen tämän turvonneen oloni kanssa.
Eilen boostasin oloani maitorahkalla, avokadolla ja mantelirouheella, ja päivemmällä nautiskelin pinaatti-tomaatti-paprika-munakkaan. Peukut pystyyn, että ne tepsivät edes osittain hälytystilaan lukkiutuneen kroppani tarpeiden paikkaamiseen. Ehkä ymmärrän tänä iltana mennä odottelemaan unta jo kympin jälkeen ja pelastan siten nahkani. Jos en, luultavasti kuolen. Tähän päälle kasaantuu vielä pienoisena stressitekijänä viikonlopun muutto, jonka hoidan kutakuinkin yksin. Ei ihmekään, että hormonitoimintani on tehnyt mystisiä kuperkeikkoja ja toimii tai on toimimatta miten sattuu.
Eilen jaksoin vielä hymyillä. Tästä kuvakulmasta otetut kuvat muuttuvat luultavasti vakioksi nyt kun saan kuukauden jälkeen kokovartalopeilin käyttööni. Olen pärjännyt vallan mainiosti ilman, ja olin jo valmis luopumaan peilaamisesta kokonaan huomattuani ulkonäköangstieni selkeästi vähentyneen, mutta joskus on ihan miellyttävää tietää, miltä näyttää ennen kuin astuu ovesta ulos.
Illalla pitäisi jaksaa yksi bodycombat-tunti, joka sai viikko sitten jokaisen lihasryhmäni kivistämään. Onneksi urheilu auttaa poikkeuksetta kaikkeen, myös tappavalta tuntuvaan pohjattomaan väsymykseen. Ja onhan mulla mun nyt jo kovin rakkaalta tuntuva asunto. Viikon päästä olen nukkunut siellä toisen yöni. Se sentään jaksaa hymyilyttää nytkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Mitä kuuluu?