Heräsin yhdeltä ja aloin heti pyöritellä ajatuksissani vaihtoehtoja illalle. Menisinkö elokuviin, baariin, puistoon, mihin? Sitten äkkäsin, että pakonomaisessa suunnitelmien tekemisessä on jotakin häiritsevää. Nimittäin se, että yritän ilmeisesti kaikin keinoin välttää omaa seuraani. Joten pistäydyttyäni keskustassa gradunsa kanssa tuskailevan ystävän kanssa kahvilla ja unicafen halvan eikä yhtään täyttävän salaatin äärellä palasin kotiin periferiaan mukanani kauppakassi ja aikomus lojua kirjan ääressä loppuillan. Kirja jäi avaamatta, mutta ainakin toinen osa päätöksestä toteutui. Makasin mahallani tuntikausia seuranani vain musiikki, järjetön kasa herkkuja ja teinisarjat, kuten The Carrie Diaries ja 90210.
Yksin olemiseen on totuteltava. Se tuntuu tällä hetkellä varovaisen lupaavalta, mutta ei aivan kivuttomalta. Äsken laskin pään peitolle ja vain tuijotin vastapäistä seinää epämiellyttävän melankolisissa tunnelmissa.
Sitten muistin muutama päivä sitten facebookissa hehkutetun Kasmirin. Laitoin mulle täysin tuntemattoman tyypin äskettäin ilmestyneen Vadelmaveneen soimaan ja yhtäkkiä hehkuin. En voinut olla naureskelematta ääneen. Kappale on kaikessa viattomassa yksinkertaisuudessaan aurinkoisen ilahduttava, lempeän jammaileva, kuin oodi alkavalle kesälle ja hämmentävää toiveikkuutta täynnä, kuin lohdullinen taputus olkapäälle, joka lupaa kaiken kierähtävän oikeille uomilleen. Tai sitten olen vain taitava assosioimaan keksittyjä merkityksiä oman mielentilani ja elämäntilanteeni pohjalta.
Kyyninen puoleni voisi moittia melko läpinäkyvää hittipotentiaalin tavoittelua ja hipsterialertia - tuo Cousteauhun viittaava punainen lakkikin ajaa ajatukset niille raiteille - mutta miksi pilaisin itseltäni tämän pienen lauantaiöisen ilon välähdyksen? Hymyilen enemmän kuin viisi minuuttia sitten, joten peukut pystyyn Kasmirille. Nyt alan kuunnella Pariisin Kevättä ja tunteilen itseni uneen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Mitä kuuluu?