Tällaisen iloisen toivotuksen lisäsin tänään facebooin uutisvirtaan satunnaisten silmäilijöiden perjantaita sulostuttamaan. Tuon Snoopy-paidan motto ja väritys on aivan täydellinen. En näköjään ole muuttunut tässä vuosikymmenien aikana mihinkään, sillä kaikki paidassa kuvastaa tämän hetken mieltymyksiäni.
Jutustelimme työkaverin kanssa menneisyyksistämme ja nuoruudessa tiuhaan vaihtuneista identiteeteistämme. Totesin, että olen kulkenut poikamaisesta, huonon itsetunnon omaavasta wannabe-anarkistista leikkihevariksi, siitä nolosti irc-galleriassa heruttelevaksi siideripissikseksi ja vasta pikkuhiljaa nykyiseksi vakiintuneemmaksi itsekseni. En ole vielä lähelläkään päätepistettä, enkä halua koskaan ollakaan, mutta jonkinlaista mielenrauhaa nykyinen hällä väliä ulkokuoresta-asenteeni mulle tuottaa. Mun on siis oltava oikealla polulla. Keskustelukumppanini totesi, ettei voi millään kuvitella mun käyttäneen korkeakorkoisia kenkiä tai nykyisestä diplomaattisesti kuvailtuna rennosta vaatetyylistäni poikkeavia asuja, mistä huvittuneena näytin hänelle irc-galleriassa edelleen jäljellä olevia todisteita 5-10 vuotta nuoremmasta itsestäni.
Onneksi noista kömpelöistä vuosista on jo sen verran aikaa, että hapuilevaa hakemista kohti eniten omalta tuntuvaa musiikkimakua ja pukeutumistyyliä - joka oli tietysti ratkaisevan tärkeässä osassa läpi kouluvuosien - voi nyt muistella pelkästään huvittuneena eikä yhtään nolostellen. Melkein. Täytyy myöntää, että keimailuni tuossa kirjavan teinijoukon kansoittamassa tukikohdassa eli galtsussa saa edelleen poskilleni pienen katumuksen punan.
En osaa päättää, oliko omahyväinen virnistely suoraan kameraan pahempaa kuin ylivalottuneet kahden millin etäisyydeltä otetut räpsyt.
Mustavalkoisuus viimeistelee jo valmiiksi äärimmäisen teinixx-kuvan. Jos pääosassa ei ollut naamani, latasin palvelimelle kummallisia kuvia vaivalloisista kuvakulmista otetuista asennoista, joissa kasvoni ovat jääneet kokonaan piiloon. Olen niin vanha, etten enää yhtään ymmärrä niiden tarkoitusta. Halusinko esitellä hiuksiani tai vaatteitani tai esittää jotenkin ~*KrEiSiÄ*~?
Toisaalta tajusin joskus harvoin ottaa myös sellaisia otoksia, joiden takana pystyn edelleen seisomaan. Olin kaksi kesää töissä aivan huikean tyypin kanssa, joka oli työkaveriuden lisäksi vauvasta asti ollut perhetuttuni, ja hänen kanssaan liihottelin milloin missäkin niin työajalla kuin sen ulkopuolella. Kerran lainasin häneltä jättimäistä villapaitaa, jonka upottavaan pehmeyteen voisin vieläkin kietoutua.
Kaipaan myös erästä toista asiaa. Olin aina täysin rakastunut kerroksittain leikattuun hiuspehkooni. Siinä oli jotain peikkomaisen luonnonlapsimaista, ja palauttaisin kuontaloni vaikka heti paikalla samaan muotoon, ellei nykyisen pituuden kasvattaminen olisi vaatinut niin suurta kärsivällisyyttä.
Toisaalta en tiedä pitäisikö vain arvostaa mennyttä ja todeta, että ilman sitä en olisi samassa pisteessä kuin nyt, ja se olisi aidosti harmillista. Sama ihminen tuolla ilmeilyjen ja meikkien takana on kuitenkin koko ajan ollut, nyt päästä vain löytyy kenties hieman enemmän älliä ja luontevammilta tuntuvia arvoja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Mitä kuuluu?