Unelmani on olla joskus sellaisessa työssä, että saan poistua työpisteeltä suorittamaan ihmisen perusoikeuksia, kuten wc:ssä käymistä, tasan silloin kun haluan. Saisin hakea kahvia heti aamulla eikä vasta 2,5 tuntia työvuoron alkamisen jälkeen, kun ensimmäinen tauottaja saapuu. Mikä tärkeintä: en tarvitsisi tauottajaa ylipäätään. Hankkisin säädettävän työpöydän, jotta voisin seistä ainakin puolet päivästä ja välttyä rikkinäiseltä selältä ja kummastuneilta katseilta, joita saan tällä hetkellä heti kun koetan kaikin keinoin välttää istumista. Voisin lähteä perjantaisin puoliltapäivin ja huikata iloiset viikonloppuja!-toivotukset respatytölle. Menisin lounaalle työkavereiden kanssa normaaliin lounasaikaan, ei sydän kurkussa minuutin välein kelloa vilkuillen seitsemän tuntia työvuoron alkuajasta. Nukkuisin tarpeeksi, vähintään 7,5 tuntia yössä, sillä työpaikallani mentäisiin sellaisen ylellisyyden mukaan kuin liukuva työaika.
Noin muussiselta näytän aamuisin, kun päässä heittää ja silmät harittavat.
Tilaisin itse taksini enkä pitäisi itseäni niin tärkeänä, että siirtäisin puoli minuuttia vievän tehtävän respatytölle, jonka motivaatio on nollissa muutenkin, vaikka pukumiehet eivät käskyttäisi pitkin päivää.
Saisin pukeutua omiin vaatteisiin. Se olisi taivaallista. Ei huonosti istuviin pussittaviin housuihin (ok nuo yllä olevat näyttävät juuri siltä, mutta vakuutan niiden olevan tsiljoonasti paremmat kuin työhousuni), kellastuneeseen nappipaitaan ja noloon liiviin, josta puuttuu nappeja.
Mulla olisi varaa käydä Punnitse&Säästässä kirjaamatta jokaista pikkuista ostosta exceliin hermostuneita laskutoimituksia suoritellen.
Tämän perjantain piristys veloitti tililtäni lähemmäs viisi euroa. Pikkusumma, mutta pitkässä juoksussa mahdollisesti kohtalokas, ellei uutta vuokralaista pian ala löytyä. Lohikäärmehedelmä maistuu onneksi jännältä. Söin melkein koko pussin tässä onnettomana haaveillessani.
Eilen meni niin myöhään siksi, että olin foam roll-starttikurssilla, jonka innovatiivinen unisport järkkäsi. Sain lukuisia uusia ideoita omiin rullailuihin ja jälkeenpäin teki mieli kehrätä, niin rentouttava ja miellyttävässä ilmapiirissä vietetty tunti oli kyseessä.
Ennen sitä olin tapojeni mukaisesti viime tingassa matkalla ja vilistin puolijuoksua kotoa Meilahteen, mutta tämän maiseman edessä en voinut vain rynnistää ohitse. Ihastuttava Pikku Huopalahti. Kesällä 2010 lähdin Pohjois-Haagasta eräänä lauantai-iltana pyöräilemään umpimähkään ympäriinsä uusien mielekkäiden reittien toivossa, ja kun eksyin näille alueille, en voinut uskoa silmiäni. Taivas oli silloinkin pastellia ja kuulokkeissa soi Pyhimys. Ilmeisesti mulla on tapana palata ajassa roimasti taaksepäin ja omaksua vanhat tavat silloin kun elämässä tapahtuu uutta ja pelottavaa. Menneiden tilanteiden uusintaminen luo kai sitten keinotekoista turvaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Mitä kuuluu?