Kärsivällisyyteni on tänä aamuna venynyt järjettömiin mittoihin. Koska lähden kotoa töihin 6:45 ja koska aamutaukoni on nihkeät kymmenen minuuttia, olen ottanut tavakseni roudata omat puuroboksit töihin ja nautiskella marjoilla, siemenillä ja soijamaidolla höystetty aamiainen kympin jälkeen työpisteen ääressä sitten kun tauottaja on lähtenyt. Tänä aamuna universumi päätti tehdä ainoasta ilonaiheestani mahdottoman. Jouduin vastaanottamaan vieraita, availemaan ovia ja setvimään poikkeustilanteita yhtä soittoa puolentoista tunnin ajan. Ehdin aina välillä itkeä siskoille ja työkaverille whatsappin kautta, kuinka haluaisin vain parkua täyttä kurkkua ja eliminoida kaikki, jotka kehtaavat sotkea ateriarytmini - jossa olisi jo valmiiksi parantamisen varaa, sillä ei ole terveellistä syödä päivän ensimmäistä ateriaa viisi tuntia herätyksen jälkeen. Ei ainakaan mielenterveyden kannalta.
Vaatii melkoista tahdonvoimaa jaksaa esittää miellyttävää silloin kun mieli tekisi ärähdellä ja kivahdella joka kerta kun ovikello soi. En varmaankaan tehnyt kaikkein parhainta työtä, sillä välillä meinasin purskahtaa nauruun kuullessani oman pinnistellyn tervehdykseni kajahtelevan väkinäisenä korkeassa aulatilassa. Jos vaikka kaupan kassa moikkaisi mua yhtä kireästi ja hymyttömästi, en varmaan vastaisi mitään, kohottaisin vain kulmiani ja kehottaisin hankkimaan uuden työpaikan.
Pahin on jo ohi, kun uskalsin ottaa huimia riskejä ja mutustella puuroani siitä huolimatta, että sohvilla notkui vieraita. Voin vain kuvitella millainen kauhistuksen kanahäkki se olisi, jos arvon fiinit pankkiherrat huomaisivat mitättömän respatytön työaikaiset ruokailut, mutta sen on silti oltava pienempi paha kuin se monsteri, joka musta tulee nälkäisenä. Pakkomielteeni tasaiseen verensokeriin käynee ilmi jo tähän tekstiin kuluttamastani ajasta, sillä aamupuuron pitkittynyt syöminen tuskin on saman mittaluokan katastrofi kovin monelle normaalisti ruokaan suhtautuvalle.
Päätellen huimiin mittasuhteihiin kohoavasta ärsyyntymisestä, jonka ovikellon rasittava ja korkeaoktaavinen pirinä mussa synnyttää, piilee ongelma jossakin syvemmällä kuin pelkässä tämänaamuisessa puuroepisodissa (juu tämä onneton sattumus muuntui mielessäni jo läpi elämän muistettavaksi ajanjaksoksi - puuroton parituntinen 25.4.2014). Ratkaisu löytyisi luultavasti pidemmistä yöunista ja suopeammasta suhtautumisesta ympäristöön, mutta kun tämän viikon liikuntani ovat supistuneet yhteen bodycombatiin ja nukuttujen öiden pituus on säälittävä, en vain millään jaksa yrittää. Onneksi ensi viikolla puhaltavat uutukaiset tuulet.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Mitä kuuluu?