Utua

Olin varannut aamukahdeksalta alkavan venyttelytunnin, mutta kun herätyskello pirisi nahkeissa lakanoissa pyörityn osittain unettoman yön jälkeen, en saanut itseäni ylös. Klikkasin tunnin pois omasta liikuntakalenteristani kahta minuuttia ennen perumisajan umpeutumista ja jatkoin hellitteleviä unia vielä parin tunnin verran. Voisin huolestua motivaation puutteesta jätettyäni väliin myös maanantaisen tanssitunnin, mutta en nyt viitsi soimata itseäni, sillä harteillani lepää jo muutenkin tavallista painavampi stressitaakka. Sitä paitsi yhdeksän tunnin unoset tekivät varmasti mielenterveydelleni ja kropalle paljon suurempia ihmeitä kuin venyttely.

Aamun olen siitä huolimatta kulkenut kulmat kurtussa ja pää sumussa. En vain pääse eroon siitä nakertavasta tunteesta, että uuden vuokralaisen löytäminen on mahdoton ikuisuusprojekti. Vuokraisäntä ilmoitti, että viidestä tytöstä kukaan ei halunnut näytön jälkeen vastata myöntävästi. Pitänee siivota oma huone kiiltelevään kuntoon ennen seuraavia vieraita. Ongelmana on vain se, etteivät ruoka- ja astiavuoreni mahdu lojumaan muualle kuin sängynpäätyyn lattialle.

Silti avain piilee omien ajatusteni kirkkaudessa. Joko voivottelen marttyyrinä kohtaloani, joka on vielä täysin auki, tai suuntaan energiani reippaiden ja myönteisten ajatusten luomiseen. Niiden synnyttämisessä auttavat osittain ylellinen 40 minuutin lounastauko, sopivan keveä kirja ja kahvi.

Kaadoin päivän ensimmäisen kofeiiniannoksen moottoriini vasta nyt iltapäivästä, joten ei ihmekään, että ohimoita tykyttää ja pääkopassa humisee. Aamulla meinaisn valita päivän soittolistalle Radio Helsingin podcasteja, joita on parin menneen kuukauden ajalta kertynyt ipodilleni parisenkymmentä, mutta impulssinomaisesti turvauduin mahdollisimman lohdulliseen musiikkiin ja painoin soimaan Pyhimyksen Salaisen Maailman. Yhdessä kelmeän auringon kanssa levy on kutonut tämän päivän ylle melankolisen ja kirpeänsuloisen udun, joka pehmentää yrmeää olotilaani ja vie ajatukset muualle ongelmallisen asuntotilanteen ympäriltä askartelemasta.

Kun kuusi vuotta sitten tutustuin Tulvaan ja etsin sen jälkeen käsiini Pyhimyksen aiemman tuotannon, muistan pettyneeni Salaisen Maailman huomattavasti rauhaisampiin ja melodisempiin taustoihin. Kaipasin tykitystä ja menevyyttä, joten en nähnyt vaivaa tutustuakseni muiden levyjen lyriikoihin. Kuinka idiootti sitä voi nuorena olla. Parempi kuitenkin nyt kuin ei ikinä, sillä nerokkaat sanailut yllättävät minut yhä uudestaan, vaikka olen pyörittänyt levyjä lukuisia kertoja viime vuosien aikana. Joko en ole keskittänyt ajatuksiani lyriikoihin vaan nautiskellut yleistunnelmasta, tai sitten niiden sisältö iskee muhun nykyisessä elämäntilanteessani poikkeuksellisen lujaa.

Juon nyt toista kupillista vahvaa, kieltä polttelevaa kahvia, ja oloni on uudestisyntynyt. Äsken hymyilin kadulla ilman mitään syytä, kaikkien nähden. Hullua!