Astuessani aamulla ovesta ulos koin muutaman sekunnin kestävän absurdin pakokauhuisen tunteen. Kolmen päivän sisällä kykkimisen jälkeen en meinannut sietää ajatusta muiden ihmisten keskellä liikuskelusta, vaan halusin vetää hupun syvälle silmien yli ja kipittää takaisin kodin rauhoittavaan suojaan. Pikakriisi väistyi kuitenkin nopeasti jättäen tilalleen duracellpupumaisen innostuneisuuden sitä kohtaan, että pääsen vihdoin liikkumaan.
Eilisestä asti mielessäni on naurettavaa kyllä pyörinyt kyykkääminen (joka ei mitenkään liity alta löytyvään videoon. Hyvä ettei se traumatisoinut ja poistanut salihimojani loppuelämäksi), joten ilmeisesti suosikkiliikkeni on sitten siinä. Nyt koetan kuumeisesti varata paikkaa huomisesta bodypumpista, mutta uuden vuoden lupauksia tehneet kesäkuntointoilijat ovat ruuhkauttaneet ryhmäliikuntatunnit raivostuttavalla määrätietoisuudella. Tänään menen joka tapauksessa joogaan, ja jos nyt sattuisi niin ikävästi, etten huomenissa mahdu bodypumppailemaan tai ehdi salille pidentyneen työvuoron takia - siistiä, että töissä saa jatkuvasti olla standby:na ja odottaa viime hetken muutoksia - järjestän vaikka olkkarimme väliaikaiseksi urheilukeskukseksi.
Olen pöllämystynyt tästä tarmokkuudesta, jonka harvinainen univelattomuus ja täydellinen lepäily synnyttää. Onneksi myös aurinko on tarjonnut suloista apuaan, ruoasta puhumattakaan. Tyrnimarjoista, pellavansiemenistä ja mehiläisen siitepölystä on tullut vakkariaamiaiseni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Mitä kuuluu?