Alan jo pohtia saikun omatoimista lopettamista, kun katson tuota ulkona pauhaavaa aurinkoa. Ei kai yksi pieni kävelylenkki flunssaa kiihdytä. Makoilin sängyssä hävyttömän pitkään ennen kuin jaksoin nousta ylös (käytännössä vain siirsin makoiluni sohvalle), ja kirkasta taivasta ihaillessani luulin elävämme jo alkukevättä. Mielessäni vilisi valoisia muistoja viime vuosilta, joissa hymyilen autuaana kun huomaan pärjääväni ulkosalla pelkällä ohuella kevättakilla ja poljen riemusta pakahtuen vuoden ensimmäiset pyörälenkit.
Mutta takaisin todellisuuteen, ennen kuin pudotus tähän kovaan narskuvaan pakkaseen on liian jäätävä. Eilen raivasin tieni läpi keittiömme järkyttävän sotkun ja tunsin mieleni jälkeenpäin niin seesteiseksi, että en harmistunut edes pieleen menneistä kokkailuista. Ennen-kuva hävettää, jälkeen-kuva tekee musta omahyväisen ylpeän.
Myönnän, että nämä päivät ovat olleet melko toimettomia, kun siivoaminen saa mut taas pakahtumaan tyytyväisyydestä. Putsailun jälkeen sotkin kaiken uudestaan leipoessani aprikoosiskonsseja, joiden maksimaalisen makunautinnon vaaransin unohtamalla tarkkailla niiden tilaa uunissa. En ymmärrä minkä superlämmityksen uunimme on äkkiä omaksunut, kun ruoat palavat siellä rutkasti ennen reseptissä ilmoitetun paistoajan päättymistä. Voi myös olla, etten vain osaa katsoa kelloa.
Onneksi skonsseja kelpasi vielä syödä mustuneesta ulkonäöstä huolimatta, ja samalla testasin suklaisen aurinkosmoothien reseptiä. Siitä tuli liian kirpeää, mikä mahtaa johtua siitä, että käytin pelkästään appelsiinin hedelmälihaa puristettuani niiden mehut skonssitaikinaan. Ruokaa on niin vaikea heittää roskikseen. Kummasti pari tuntia näiden nauttimisen jälkeen aloin himoita tuoretta kaalia, joten jouduin vaeltamaan kauppaan ihan sitä varten. Keskikokoisiksi paloiksi pilkottu kaali on käsittämättömän herkullista, ja joka kerta joudun tosissani estämään mielihaluni ahmia koko kerä kerrallaan.
Tänään kiireisessä ohjelmassani on vierailu pyykkitupaan ja se iänikuinen lukeminen, joka ei eilen taas edistynyt kovin lupaavasti. Ehkä mun pitäisi vaihtaa alaa ja ruveta kokiksi tai siivoojaksi, kun kirjoittaminen ja valokuvaaminen pyörii nykyään enemmän niiden kuin kirjallisuuden ympärillä. Kuka järkevä ihminen edes tuntee sellaista intohimoa vihreää lehtikasaa kohtaan, että vasta vasten valokuvaa sen ja vielä kehittelee tekstiä kuvan ympärille?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Mitä kuuluu?