Joka vanhoja muistelee...

Tuntuu erityisen haikealta viettää vähään aikaan viimeiseksi jäävää arkipäivälle sattunutta lomapäivää, sillä juhlallisuuksia on riittänyt niin roimasti, että en haluaisi päästää lokoisista päivistä lainkaan irti. Asiaa ei auta, että mut tyrkättiin epämieluisaan työkohteeseen huomiseksi ja ylihuomiseksi, ja inhottavat ennakkoaavistukset saavat mut kerrankin toivomaan, että puhelin soisi viime tingassa ja kenttäesimies siirtäisi mut muualle. Vielä on muutama tunti aikaa päivän loppuun, joten sormet ristiin ja peukut pystyyn!

Sillä aikaa kun vilkuilen kännykkääni minuutin välein ja toivon kuulevani soittoäänekseni asetetun Julma-Henrin sulosointuja, voin muistella lauantaisia valmistujaisjuhliani, jotka sinetöivät joulupyhät ja saivat mut viimeistään nyt tajuamaan lopullisesti, että olen tehnyt koulutuksen suhteen kaiken, mitä ikinä suunnittelin. Tästä eteenpäin olen kuten kaikki tavalliset ja vastuulliset aikuiset, eli töissä käyvä ja säännöllisen arkirytmin omaava kolmeakymppiä lähestyvä nainen. Saan melkein inhotuksen väristyksiä tuosta määritelmästä.

Kummipoikani pikkusisko Stella oli tuntenut mut kaksi minuuttia ennen kuin pyrki iloisesti nauraen omatoimisesti syliini. Täten hänestä tuli kummipojuni ohella lempparilapseni maailmassa.

Huomasin vasta pari viikkoa sitten, että olen työhakemuksissa käyttänyt itsestäni nimitystä tyttö naisen sijaan. Ehkä tämä hölmö ajatusvirhe paljastaa musta enemmän kuin olisi työnhaussa tarpeellista, ja on perimmäinen syy kaikkiin niihin lukuisiin "kiitos mielenkiinnostasi, mutta..."-sähköposteihin. Ainakin se olisi lohdullisempaa kuin että torjuntaviestit johtuisivat puuttuvasta työkokemuksesta ja vajaista kyvyistä. Koetan uskoa siihen, että niin kauan kuin pyrin suuntaamaan ammatinvalinnassa ja työnhaussa kohti jotakin rakastamaani, olen oikealla tiellä. Kirjojen kanssa ei voi koskaan mennä pieleen, tiesin sen ilmeisesti jo lapsukaisena.

Olen selaillut lapsuuskuvia koko aamupäivän, siksi tämä nostalgiseen vivahtava itkuvirsi. Joskus sitä miettii, että miksi aikamatkailu ei voi olla mahdollista, ja miksi aikuisena olon täytyy olla niin paljon haastavampaa kuin pikkuisena. Tosin silloinkaan ei voinut välttyä velvollisuuksilta.

Kohta aion kuitenkin nousta tästä upottavasta suosta, jota netissä surffailuksikin kutsutaan, ja imuroida tomerasti koko kämpän. Sen jälkeen leivon bataattileipiä (voikohan elimistölle tapahtua jotakin kamalaa ylettömästä bataatin syömisestä?) ja käyn raikastavalla iltakävelyllä. Toivon mukaan se kenttäesimies on ehtinyt pirautella siihen mennessä. Tai sitten vain jatkan tässä kököttämistä ja rikon selkääni hieman lisää. Eilen sain sentään itseni liikkeelle jopa useamman tunnin ajaksi, kun kipitin ensin Töölöön jumppailemaan ja sen jälkeen Töölönlahtea pitkin kotimatkalle. Siellä törmäsin tunnelmallisen ympäristön luoviin valoteoksiin, joiden taustaa googlaillessani huomasin Lux Helsingin ja lisäsin sen tarkistettavien tapahtumien joukkoon.

Saatoin olla todistamassa tämän tarran liimaamista

Yläkerran naapurissa itkee vauva sellaisella intensiteetillä, että imurin mekkaloiva puhina taitaa olla tähän hetkeen juuri oikea lääke.