Uskomatonta, kuinka nopeasti arkirytmi voi muuttua ja kuinka äkkiä entinen unohtuu. Siitä ei ole kuin muutama kuukausi, kun heräsin aamuisin satunnaisiin aikoihin ilman herätyskelloa, makoilin sängyssä kirjan kanssa, kulutin aamiaisen parissa vähintään tunnin ja poistuin kotoa parhaimmillaan vasta iltapäivällä. (Ei ihme, että gradun valmistumiseen meni yli vuosi.) Silloin työpäivät muodostivat poikkeuksen nätisti lipuvan aikatauluttoman leppoisan arjen keskelle, kun taas nykyään vasta kymmeneltä alkavat työvuorot ovat suloista luksusta.
Sen takia unelmatyössäni olisi liukuva työaika, että joskus päivä lähtee mainioimmin käyntiin lusmuilemalla sohvalla puolet aamusta ja matkustamalla kello yhdentoista bussilla mummojen ja kotiäitien kanssa. Julkisissa kulkuvälineissä on tähän aikaan päivästä täysin omanlaisensa tunnelma, joka tietysti eroaa radikaalisti iltapäivän ja alkuillan melskeestä. Kuskit vaikuttavat rentoutuneilta ja saattavat jopa väläyttää hymyn tervehtimisen lomassa. Matkustajat tuijottelevat ikkunasta ulos ajatuksiinsa vaipuneina, huokuen kyseenalaistamatonta kiireettömyyttä. Vastaavasti alkuiltaan asti kestävä työvuoro voi joskus taikoa musta tuplasti tehokkaamman työntekijän, olenhan kaikkea muuta kuin aamuihminen.
En kuitenkaan ole niin etääntynyt opiskeluaikojen päivärytmistä, etten muistaisi, mihin silloin kallisarvoista aikaani kulutin. Tänään verestin muistiani toimimalla juuri kuten vuosi sitten gradun kirjoittelun olevan vasta alkutekijöissään: heräsin pää täynnä kunnianhimoisia suunnitelmia, jotka pyörivät suursiivouksen ja pyykkäämisen ympärillä, ja havahduin viisi tuntia myöhemmin sohvalta keskeltä musiikkitiedostojen järjestelyä ja nettikavereiden kanssa viestittelyä. Kohta on jo lounasaika, ja sain vasta viisi minuuttia sitten pestyä hampaat aamiaisen jäljiltä. Päivän tärkein homma on lukea sata sivua perjantaina erääntyvästä romaanista, josta olen tähän mennessä suorittanut noin kolme prosenttia. En käsitä, kuinka englanniksi lukeminen saa mut joskus hyytymään niin täysin. Sata sivua ei useimmiten ole haaste eikä mikään, mutta nyt olen junnannut paikoillani saman kirjan kanssa kohta kaksi viikkoa. Kyse ei ole siitä, ettenkö nauttisi lukemastani, vaan aika tuntuu nopeutuvan ja käsityskykyni hidastuvan tämän romaanin kohdalla.
Silta-sarjassa on kohtaus, jossa Saga Norén lukee rikostutkintaan liittyvää paksua kirjaa suorittaen samalla arkisia puuhia irrottamatta katsettaan kirjan sivuista. Vain suihkuun mennessään hän oletettavasti keskeyttää lukemisen, mutta tarttuu jälleen toimeen heti hanan suljettuaan. Saga on tästedes esikuvani. Onhan hän muutenkin aivan huikea hahmo: määrätietoinen, älykäs ja taitava nainen, joka ei mielistele ketään. Nyt menen seuraamaan hänen esimerkkiään hyödyntäen sitä keittiön sekamelskan kuntoon hoitamisessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Mitä kuuluu?