En nyt tunnu pääsevän yli kesän huikeudesta. Kaikkialla tuoksuu lempeältä, jokaisena vuorokaudenaikana ikkunasta kuuluu vuodenajalle ominaista sirkutusta erilaisten luontokappaleiden toimesta, eikä valo hiivu ikinä kokonaan. Olen melkein kiitollinen siitä, että helteet häipyivät, sillä silloin en ole niin malttamaton töissä. Aika kuluu paljon nopeammin, kun ikkunoista näkyy pelkkää harmaata tai märkää, ja pyöräily pitää lämpimänä ne hetket kun ulkoilmaan töiden jälkeen pääsen.
Lauantaina kipusin Maltsun jättärille ja olin sanaton edessäni äkisti lankeavan universumin edessä. En yhtään muistanut, miten huikaisevat näkymät tuolta korkeuksista on, ja seisoskelin mäen huipulla ties kuinka pitkään ahmimassa näkyä kaikilla aisteillani. Paitsi että kuuloni oli varattu PMMP:n Heliumpallolle ja muille tunteikkaille muistorikaille biiseille.
Naiselliset hormonit taitavat jyllätä mussa näinä päivinä erityisen voimakkaasti, sillä eilen kuunnellessani kolmen vuoden takaiseen kesään vahvasti kuuluvaa Atmospheren The Family Signia aloin äkisti vollottaa ilman mitään estoja. Olen ollut melkoinen itkupilli suuren osan menneistä vuosista, mutta viime viikot ovat menneet ällistyttävän tasaisissa merkeissä. Olen järkeillyt sen niin, että kun ei ole ketään, kenelle vuodattaa murheitaan, ei kyynelehtiminen oikein hyödytä mitään. Näin ainakin oletan alitajuntani päättäneen, sillä en koe itkemistä tahdonalaisena tekona. Eilenkään en kyennyt lopettamaan, vaikka kuinka yritin, vaan aina onnistuttuani rauhoittumaan muutamaksi sekunniksi alkoi uusi puuska. Puhdistavaa mutta hämmentävää. Kenties työskentelen vielä uuden elämäntilanteen ja ypöyksin itseni varassa pärjäilemisen kanssa, ja kun suhteen yltiöonnelliseen alkuvaiheeseen linkittyvä soundtrack alkoi yllättäen pyöriä, ei hetkellinen takapakki liene kovin yllättävä.
Jotta en vaipuisi kokonaan haikeiluun, hehkutan nyt sitä, että omassa seurassani voin ainakin päättää tasan tarkkaan, mihin kulutan aikaani. Pari viime päivää olen ollut hypnotisoitunut Wife 22:sta, ja tarkoitan nyt todella totaalista koukuttumista. Kirjan dialogin innoittamana avasin eilen tyhjän word-tiedoston ja kirjoitin täysin suunnittelematonta juttua puolen sivun verran. Tuosta noin vain. Mikä kynnys mua onkaan estänyt kaiken fiktiivisen kirjoittamisen suhteen viime vuosina, sen raivaamiseen vaadittiin näköjään vain vapaa aamupäivä, aamulenkin inspiroittama mieli ja mieletön lukukokemus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Mitä kuuluu?