Positiivisuuspölinää

Mietin edelleen lähes joka kerta kotoisaan pikkukotiin astuessani, että "hei rakas koti". Mulla on käynyt niin järjetön tuuri tämän tilanteen kanssa - vuokra, sijainti, kämpän ulkonäkö - että en edelleenkään aina pysty uskomaan, kuinka siunattu olen.

Eilen oli äärimmäisen miellyttävä ilta Ruger Hauerin keikalla Mascotissa. Tanssin  uudessa liehuvassa mekossani ja nautin täysin siemauksin siitä, ettei lempibändeihini lukeutuva kolmikko ole menettänyt teräänsä, päinvastoin. Juttelin myös koko kesäisen ja tunnelmallisen illan vilkkaasti viinihiprakoissa nopeasti melkoisen läheiseksi muodostuneen ihanan tyttökaverin kanssa ja sain juoruilu- ja girl talk-kiintiöni täytettyä pitkiksi ajoiksi.

Pyörittelimme ajatusta Sveitsiin lähdöstä ja päätin kerrankin olla sen verran impulsiivinen, että kyselin jo alustavasti mahdollisia vapaapäiviä pomolta. En uskalla vielä innostua, jos suunnitelmat tyssäävät, mutta viikon loma ulkomailla olisi aivan täydellinen tähän saumaan. Normaalisti uskottelen itselleni, etten kaipaa lomailuja, että tärkeintä on elannon kartuttaminen, jotta arki sujuisi mahdollisimman mutkattomasti, ja että työni on niin lepsua, etteivät hermoni kaipaa lepoa. Mutta kyllä ne vain alkavat tuntua suhteellisen pinkeiltä tässä vaiheessa, kun olen tehnyt kohta tasan vuoden täysipäiväisesti hommia.

Olen suorittanut kolmen päivän positiivisuushaastetta facebookissa, ja onnellisuuttani lisäävien seikkojen pohtiminen on toiminut hämmästyttävän kokonaisvaltaisesti. Tänä aamuna podin yllätyksekseni pientä krapulanpoikasta (missä toleranssini oikein ovat, kun en kestä edes paria viinilasillista?), mutta nuhjuisen ja väsähtäneen olon keskellä vielä yllättävämpää oli, että mieleni liiteli todella korkeissa ulottuvuuksissa koko aamupäivän ajan. Ilmeisesti huono-oloinen tajuntani napsahti automaattisesti puolustusmoodiin krapulaisuuden vastapainoksi, sillä huomasin, että keksin koko työmatkan ajan toinen toistaan mielikuvituksellisimpia ilonaiheita ja hämmästelin elämän rikkautta. Ennen kaikkea oivalsin ties kuinka monetta kertaa uusiksi, että joka ikisen tilanteen laita tässä arkisessa vaelluksessa on omasta asenteesta kiinni. Samalla mua hirvitti jo valmiiksi myönteisen asenteen lopahtaminen, mutta mitäs kummaa voivottelen, kun avain riemukkuuteen on ainoastaan omissa käsissäni ja saatavilla kellon ympäri.

Tietty vaivuin jo iltapäivällä todella arkisiin olotiloihin, sillä en pysty koko ajan muistuttamaan itseäni innostumaan tyhjästä, niin yksinkertaiselta ja itsestäänselvältä kuin se aamulla tuntuikin. Onneksi olin pukeutunut pehmoiseen löysään asuun ja pääsin joogailemaan työajalla, joten en voi enkä halua marmattaa.

Nyt käperryn ruotsalaisen dekkarin pariin sängyn päälle ja koetan nukahtaa inhimilliseen aikaan, sillä huomenna on herätys ennen seiskaa. Mua naurattaa kuinka järkyttävän aikaiselta se tuntuu nyt, vaikka alle pari kuukautta sitten se oli arkipäivää. Ihminen on hölmön mukautuvainen ja samalla unohtelevainen.