Tänään taisi olla virallinen kesänaloituspäivä. Päätin jo eilen illalla, että vietän mahdollisimman ison osan päivästä poissa kotoa ja omassa ylhäisessä seurassani. Aloitin niksauttelemalla kroppani auki joogassa ja siirryin siitä sydäntäsärkevän hiljaiseen opiskelijakirjastoon leikkimään mukamas tärkeällä asialla olevaa opiskelijaa, todellisuudessa heittäen yhden kokonaisen tunnin hukkaan kirjoittelemalla lempifoorumilleni (tai siis ainoalle, jolla ikinä vierailen) tyhjänpäiväisiä asioita. Koetan näköjään epätoivoisesti pitää kiinni viimeisistä opiskelijuuden rippeistäni, sillä elokuun jälkeen kortti menee umpeen ja olen virallisesti työssäkäyvä ihminen. Kuinka ankeaa.
Mutta turha surkutella sitä nyt, kun koko kesä on vielä edessäpäin!
Kesään kuuluu ilman muuta kioskista ostettu aitoon vohveliin tungettu jätski, mitään pakastealtaiden massatuotantoa ei lasketa. En ymmärrä miten multa kesti yli tunti keksiä tämä piilevä mahdollisuus, kun harhailin Factoryn herkullisen salaatin jälkeen ympäri keskustaa ja koetin päättää matkatako bussilla Meilahteen päin Cafe Regattaan vai pistäytyäkö jossakin ennestään tuntemattomassa pikkukahvilassa Kampin tienoilla. Kun taivas aukeni ja päästi tiheän mutta lämpimän vesisateen ihmismassojen ylle, päädyin jälkimmäiseen vaihtoehtoon ja lähdin talsimaan epämääräisesti Fredaa pitkin. En voinut olla hymähtelemättä aavistuksen ivallisesti hätäisesti kaikenlaisten kattojen ja räystäiden alle suojaan hakeutuvalle väkijoukolle, sillä en tiedä montaa suloisempaa kesään kuuluvaa asiaa kuin lempeässä sateessa kastuminen. Kuljin varmaan hölmö virne naamallani pää pystyssä kuurosta nauttien, mutta ilmeisesti myös laput silmillä, sillä en bongannut yhtäkään kotoisaa ei-ketjukahvilaa mistään.
Kun aurinko jälleen pilkisti pilvien välistä ja paljasti kaikki huikaisevan kauniit salaisiin puutarhoihin johtavat piilopolut, lähdin tietoisesti ajautumaan kohti merta ja kulkeuduin Helsingin Jäätelötehtaan hävyttömän kalliin kiskan kautta istuskelemaan auringon lämmittämälle penkille suklaa-mantelitötterö kädessäni, koukuttava hömppäkirja sylissäni ja veden liplatus korvissani. Olisin tahtonut hymyillä leveästi, mutta rajoittunut, ohikulkijoiden mielipiteistä piittaava sisäinen kriitikkoni ei sitä suonut. On muutenkin tarpeeksi noloa yrittää kuvata omaa naamaa julkisella paikalla muka huomaamatta. Siksi tämä vaivalloinen pose. Olikohan nyt tarpeeksi selittelyjä.
Tuuli puhalsi sen verran napakasti, että vaikka olisin voinut lukea koko kirjan yhdeltä istumalta, jouduin hakemaan lämpöä siirtymällä hiljalleen kohti keskustaa kiertäen koko Kaivarin. Raikas ulkoilma, taivaan valo ja itsensä liikkeessä pitäminen on käsittämättömän maaginen yhdistelmä, sillä olisin yhtä hyvin voinut leijailla eteenpäin, niin muikeaksi tunsin oloni.
Kohta haen uskollisen ajojuhtani pyörävarastosta ja karautan Maltsun jättärille jatkamaan kesälle antautumista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Mitä kuuluu?