Olen taas niin rakastunut ruokaan, että päänsisäinen hehkutus meinaa välillä mennä överiksi. En tiedä mitään parempaa hetkeä - tai no ollaan nyt rehellisiä, kyse on enemmänkin tunnista kuin hetkestä - päivässä kuin se, jolloin alan valmistaa iltapalaa. Vaikka olen lähes aina epämiellyttävää hipovassa ähkyssä sen jälkeen, ja vaikka tiedän, ettei nukkumaan saisi mennä täpötäydellä vatsalla, on tämä mulle niin tärkeä rutiini - rituaali - , etten pysty luopumaan tavastani. Asenteeni saattaa olla pakonomainen ja friikki, mutta siinähän on.
Vieressäni tuoksuu joulunalusajoista muistuttava suklaakynttilä ja lilluu kupillinen tulsin siemeniä, joita vedän nykyään ruokalusikallisen joka ilta. Niiden pitäisi auttaa aineenvaihdunnassa, sisältää antioksidantteja ja ties mitä kaikkea, mutta nautiskelen niitä lähinnä kivan rouskuvan geelimäisyyden vuoksi.
Ankeaa, että kynttilöiden polttaminen tuntuu nyt keskikesän lähestyessä luonnollisemmalta kuin moneen edeltävään kuukauteen. Toisaalta lämpö ja valo on aina miellyttävää, löytyy niiden lähde sitten taivaalta tai pienestä metallikupista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Mitä kuuluu?