Lueskelin vanhoja tekstejäni heinäkuulta ja vaikka nolottaa myöntää näin omahyväistä asiaa, naurahtelin hieman omille ilmaisuilleni. Huolettomien tekstinpätkien selailu viritti mussa pitkästä aikaa sen verran vahvan kirjoitushalun, että sitä ei käy sivuuttaminen. Jospa saisin puhallettua uutta elämää tähän osioon nyt kun isot siivut päivistäni alkavat kulua kahvilatyön käytännönläheisessä ja pään ulkopuolella tapahtuvassa vilskeessä. Tasapaino ennen kaikkea, ja mikäs sen soveliaampi vastapaino fyysiselle ahkeroinnille kuin merkityksettömien ajatuslankojen purku tähän salaiseen kirjoitussoppeeni. Luultavasti jaksan taas korkeintaan muutaman päivän ennen kuin ylianalysoiva pääkoppani rakentaa mulle paineita tyhjästä ja asettaa vaatimukset sellaiselle tasolle, etten jaksa kohdata niitä. Mutta ehkä blogin välikuolemia ei tarvitse ottaa niin tosissaan, kun mitä ilmeisimmin palaan joka kerta uutta tarmoa täynnä.
Vielä alle kaksi viikkoa sitten jokainen päiväni oli tyhjää täynnä ja elämä lipui eteenpäin tasaisena massana, kun taas nyt, kahden virallisen työpäivän jälkeen, yksikin tekemisestä vapaa vuorokausi tuntuu päättymättömältä onnen keitaalta. Siksi keräsin itselleni kirjakasan, jonka läpi kahlaisin kokonaan tämän päivän aikana jos vain saisin itselleni supervoiman nimeltä pikalukutaito. Olen kuitenkin vain tavallinen ihminen enkä esimerkiksi yksi ihailemistani superkirjabloggaajista, jotka päivittävät blogiaan tuhat kertaa kuukaudessa, joten tyydyn vaihtelemaan kirjoja päivän mittaan vaihtuvien mielentilojen mukaan ja etenemään maltillisesti.
Anne of Green Gables viihdytti mua koko aamun, ja olen ylpeä itsestäni, että tartuin vihdoinkin yli vuoden kirjahyllyssä koskemattomana mutta houkuttelevana lojuneeseen Anne-boksiin. Lähetin ekojen sivujen jälkeen jälleen yhden nöyrän kiitoksen sille mysteerinaapurille, joka edellisessä asuinpaikassani oli jättänyt kyseisen kirjakasan rappukäytävään ensimmäisen halukkaan napattavaksi. Muutaman kymmenen sivun jälkeen kävi selväksi, että taidan koukuttua Annen tarinaan nyt heti siitä huolimatta, että hyllyssä odottaa jättisuuri kasa lukemattomia kirjastokirjoja. Niin viaton tunnelma ja rikas kieli näissä kirjoissa on, etten voi vastustaa niihin täydellä teholla sukeltamista.
Siinä välissä päivitän kuitenkin taas rakkauskäsityksiäni Marci Shimoffin lempeillä opetuksilla. Löysin kirjan äidin kirjahyllystä ja olen turvautunut siihen aina kun mielentilani on alkanut laskea hälyttävästi. Jo muutama rivi tätä hyväntahtoista tekstiä vaikuttaa huomattavan inspiroivasti ja synnyttää halun rakastaa ja tehdä hyvää, vaikka näkyviä kohteita, joihin näitä impulsseja testata, ei olisi mailla halmeilla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Mitä kuuluu?