Olisi pitänyt arvata, että kun suurieleisesti luovun jostakin, huomaan lopulta tuntevani vetoa juuri siihen. Söin eilisyönä naurettavan jättimäisen määrän kaikenlaista ruokaa, josta osa koostui joululahjakorin sisällöstä eli pipareista ja taivaallisista Budapest-suklaista, joten tänään odottelin muutaman tunnin heräämisen jälkeen, ennen kuin laitoin elimistöni jälleen käyntiin avokado-raakakaakaonibs-banaanimössöllä ja pannullisella makuhermoja hivelevän tummaa teetä.
Aamiaisen viihdykkeeksi valitsin yllättäen lempiblogieni selaamisen (vastikään omilleen hypännyt Eeva Kolu on idolini) ja niiden innoittamana päätin käydä täällä spontaanisti höpöttämässä. Luon niin helposti tarkasti määriteltyjä puitteita omille tekemisilleni, että hetkellisiin tuntemuksiin heittäytyminen jää vähiin. Haluaisin lätkiä tänne enemmän satunnaisia arkikuvia, olla seuraamatta kuivaa linjaa omien tekemisten raportoinnista ja pälättää enemmän mihinkään liittymättömiä asioita. Ei sillä, että löpinä arjestani olisi jotenkin erityisen validi teema.
Alan yhä enemmän kallistua sen puoleen, että kaikenlainen liian ankara suunnitelmallisuus on ainoastaan pahaksi. Mulla syntyy heti lapsellinen tarve kapinoida itsekseni luomiani sääntöjä vastaan. Juuri kun tuskailin, että heitän kaiken aikani hukkaan, huomasin jo samaisena yönä valvovani aamuviteen Netflixin luontodokkareiden ja Modern Familyn uusintakierroksen parissa. Eilen olin myös vakaasti aikonut katsoa vähintään kaksi elokuvaa ja muutaman opettavaisen, ihmisoikeuksiin ja naisten sortoon liittyvän dokumentin, mutta käytinkin suurimman osan illasta kommunikoiden virtuaalisesti tuttujen kanssa ja kuunnellen The Rasmuksen ikivanhoja biisejä, ajoilta kun yhtye oli olemassa ilman The-etuliitettä.
Oli kotoisaa, joskaan ei kovin kehittävää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Mitä kuuluu?