Luen Riku Korhosen Lääkäriromaania, ja vaikka se ei ole niin puhtaan vaikuttava kuin ekalla lukukerralla - kaikkia vähänkin monimutkaisempia ja tarkkanäköisempiä kirjoitustyylejä ihannoivana 19-vuotiaana - tietyt ihmissuhdetarinat vetoavat muhun aina vain. Vielä puhuttelevampia ovat kuvaukset kesäöistä ja paahtavista hellepäivistä.
Yritän parhaani mukaan nauttia siitä, mitä on juuri nyt, mutta välillä kaipuu kesään kasvaa niin tykyttäviin mittoihin, että en voi sivuuttaa sitä. Leikitellessäni ajatuksella siitä, mitä lähenevät lämpimät kuukaudet tuovat tullessaan, ilahduin hirveästi nopeasti mielessä välähtäneestä ajatuksesta, joka muistutti, että olen edelleen nuori, ja voin kulkeutua mihin vain kenen kanssa tahansa. On jotenkin lohdullista muistaa, että mulla ei ole siteitä mihinkään peruuttamattomaan, enkä ole tilivelvollinen kenellekään. Tämä ei liity parisuhdejuttuihin, vaan koko elämääni.
Toki pragmaattisella arjella on tapana erottua hempeilevistä haaveiluista, ja muistamisen arvoisten hetkien ylle kasvaa se ruusunpunainen röyhelö vasta soveliaan ajan kuluttua, mutta ei se estä uneksimasta, varsinkaan jos riemastun ajatusleikeistäni näin paljon.
Menen äkkiä takaisin sängylle kirjamaailmaan, jotta en jumitu tämän inhaa sairaalavaloa hohtavan näytön eteen TAAS kerran.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Mitä kuuluu?