Hengailen aamutakissa, kuuntelen lähes 20 vuotta vanhaa suomiteknoa ja juon yli tunnin pannussa haalennutta teetä. Oloni on raukea ja tyytyväinen. Aloin eilen yöllä lukea Mitra Vasaran ihanan kannustavaa ja helposti lähestyttävää teosta Seksi ja läsnäolo, josta saattaa tulla ensimmäinen kirjablogipuolella käsittelemäni itsehoito-opas. Mitä sitä häpeilemään tai piilottelemaan halujaan kehittyä.
Vasaran teoksesta säteilee sellainen hyvän mielen suhtautuminen elämään, että toivon joka ikisen kokevan jotain samantyyppistä kuin minä viime yönä. Suljin tietsikan ja kännykän pari tuntia ennen nukkumaanmenoa, ja jostain kumman syystä sain koko ajan spontaaneja hymyilypuuskia lukemisen lomassa. Haluaisin jotenkin hurjasti olla irrallaan kaikesta ja kaikista, seuranani korkeintaan musiikki ja sisimpäni. Ja tuo aurinko, joka edelleen, kellon lähestyessä kolmea, viipyilee taivaalla ja värittää kotini lempeän utuiseksi.
Mua naurattaa tapani kirjoittaa. Jostakin hämärästä nurkasta löydän aina sen kyynisen puoleni, joka hymähtelee aavistuksen ivallisesti kaikelle yltiöpäiselle tunteilulle. Mutta antaa sen naureskella ja pitää jalkani tukevasti tässä todellisuudessa niin kauan kuin ilmeisesti on tarvis. Ei se ainakaan kieltämällä mihinkään liukene.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Mitä kuuluu?