Riesanani on taas tällainen länsimaalaisen ihmisen kiittämättömyysongelma: liikaa tekemistä ja liian vähän aikaa. Välillä pääni meinaa pamahtaa pieniksi hiutaleiksi silkasta turhautumisesta miettiessäni, etten voi elämäni aika lukea kaikkia kirjoja, kuunnella kaikkia musiikkeja, kehittyä joogassa niille tasoille kuin halajan. Luettelemani esimerkit ovat toki vain murto-osa niistä asioista, joiden parissa haluaisin päästä alusta loppuun. Harmi vain, että loppua ei ole. Harmillista on myös se, että olen älyttömän huono priorisoimaan ajankäyttöäni (yäk mikä tehoyhteiskunnan generoima sana). Haahuilen ja poukkoilen, istuskelen tyhjän panttina hyödyntämättä joutilaisuutta kuitenkaan kunnolla esimerkiksi meditointiin. Mistä syntyy tämä pakottava tarve olla koko ajan tehokas, tehdä jotain hyödyllistä, täyttää jokainen sekunti mielekkäällä tekemisellä?
Olen onnellinen, että olen parin viime kuukauden aikana saanut tilaisuuden lukea enemmän kuin aikoihin, mutta samalla kirjahyllyssä kohoava lainakirjatorni hermostuttaa ja pikkiriikkisen jopa ahdistaa. Mitä jos en ehdi lukea kaikkea ennen eräpäiviä? On täysin naurettavaa muuttaa jokin itsessään niin ihana ja loputonta mielihyvää tarjoava asia ongelmaksi, mutta en voi mitään hätääntyneillä ja tuloshakuisilla raiteilla raksuttaville aivoilleni.
Ainoa keksimäni ratkaisu yleisen relaamisen lisäksi on tietoinen luopuminen jostakin osa-alueesta, joka aiheuttaa stressiä ja huonoa omaatuntoa aina jos en ehdi suoda sille toivomaani aikablokkia, ja tällä hetkellä helpoin taakse jätettävä asia on blogit. Teoriassa seuraan kymmenien kirjoittajien päivittäistä tekstitulvaa, vaikka käytännössä aktiivinen lukeminen on jäänyt historiaan aikoja sitten. Pidän feediä auki yhdessä välilehdessä ja masennun aina vilkaistessani sitä. Tällä hetkellä lukemattomia tekstejä on kuukauden ajalta yli 800. Netti pursuaa materiaalia, joka on äärimmäisen kiinnostavaa, mutta johon en koskaan syvenny. Miksi sitten suren sitä, että tuo pieni otanta, johon olen joskus takertunut, ei enää mahdu arkeeni?
Aion nyt tehdä jotakin hurjaa. Suljen blogivälilehden ja jätän ne jälkeeni. Tämä ei toki estä sitä, että kävisin satunnaisesti vierailemassa lemppareideni sivuilla, mutta voin varmasti kuluttaa aikaani fiksummin kuin silmäilemällä väkipakolla jatkuvaa tietotulvaa. Tiedän kuinka älyttömältä kuulostaa, että pidän tästä tällaista melua, mutta olen sukellellut syvällä blogimaailmassa kesästä 2011 asti, ja epäilen jääväni paitsi jostakin elintärkeästä, jos en pidä kynsin hampain kiinni tottumuksestani. Nyt tuo tapa saa kuitenkin luvan jäädä määrittelemättömälle tauolle.
Aloin tänään lukea jälleen yhtä uutta self helpiä, joka on tällä kertaa nimeltään Onnellisuusdieetti. Ensimmäinen askel matkalla syvempään onnellisuuteen on tämän opuksen kirjoittajan Martha Beckin mukaan olla tekemättä mitään viidentoista minuutin ajan päivittäin. Haluaisin niin kovasti oppia tämän jalon taidon, ja aion tämän vuodatuksen jälkeen siirtyä matolle istuskelemaan ja tavoittelemaan sitä suloista hiljaisuutta ja hymyilyttävän tyyntä olotilaa, jonka meditointi parhaimmillaan suo. Kuinka surullista on, että vartin uhraaminen päivästä - eikä edes uhraaminen, vaan lahjoittaminen - tuntuu ylitsepääsemättömältä velvollisuudelta?
En kai tee koskaan kovin vakavia uuden vuoden lupauksia, koska en jaksa sitoutua oman pääni sisälläni kehittelemiini rajoituksiin, mutta leikkimielinen päätökseni on olla vatvomatta muita ihmisiä ja heidän käytöstään ja ajatuksiaan. Eräs henkilö totesi mulle äskettäin, että muiden mielipiteiden ruotiminen on täysin hukkaan heitettyä energiankäyttöä, koska toisten pään sisälle ei koskaan voi päästä. Itsestäänselvää, mutta mulle tarpeeseen tullut muistutus. Pienen ironisen vivahteen näen siinä, että tämän viisauden todennut tyyppi on juuri se, jonka liiallisesta ajattelusta haluan irroittautua, mutta ei kai siinä ole sen kummoisempaa kuin että universumi toimii jälleen tuttuun tyyliinsä.
Haluaisin jäädä tänne tuulensuojaan kotoisan asuntoni hoiviin pohdiskelemaan syntyjä syviä (höhö onpa syvällistä) loppuillaksi, mutta en kehtaa feidata tupareita, joihin olen päiväkausia sitten luvannut mennä karkkien ja suklaan kera. Joten chop chop!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Mitä kuuluu?