Olen viime kuukausina lukenut moninkertaisesti enemmän elämänhallintaoppaita kuin koko edeltävän elämäni aikana yhteensä - mikä ei sinänsä ole kovin kunnioitettava suoritus, kun ottaa huomioon aiemman skeptisen ja ylimielisen asenteeni kyseistä kirjallisuudenlajia kohtaan -, mutta en ole kokenut saavani konkreettista apua yhdestäkään. En tiedä tarkalleen, mihin tarkoitukseen oppaita luen, mutta uskoakseni sellaista ei edes tarvita. Yleinen halu laajentaa ajatusmaailmaa ja kehittyä millä tahansa elämänsä osa-alueella riittänee motivaatioksi, joita löytyy luultavasti yhtä monia kuin ihmisiä maapallolta. Monen sympaattisen kirjoittajan viisaudet ovat varmasti jättäneet pienen siemenen itämään mieleni perukoille, mutta ahkerasta muistiinpanojen laatimisesta huolimatta mulla on taipumus unohtaa kirjan sivuilla merkittäviltä tuntuvat mutta arkielämän pyörteissä liian pian haalistuvat suhtautumistavat.
Tänään tajusin kuitenkin osuneeni kultasuoneen. Viikko sitten mainitsemani Martha Beckin Onnellisuusdieetti vaikuttaa vihdoinkin teokselta, jonka vinkit saan vaivattomasti ja ilolla sisäistettyä ja ujutettua päivärutiineihini. Ongelmaksi muissa opuksissa on koitunut kirjoittajan liian massiivisesti omastani poikkeava ajatustyyli, joka yleensä kaikesta inspiroivuudestaan huolimatta tuntuu liian mahtipontiselta, jotta jaksaisin paneutua siihen tosissani. Toiset kirjailijat taas liikkuvat niin abstraktilla tasolla, etten saa heidän näkökulmistaan kiinni yrittäessäni suhteuttaa niitä omaan hyvin proosalliseen elämääni.
Onnellisuusdieetissä esitellään kymmenen askelta, joita päivittäin toistamalla on huikeat mahdollisuudet päästä todellisen käännekohdan äärelle. Ainoa haaste, joka epäilyttää, on ajan löytäminen. Olen päässyt vasta tokaan "dieettiohjeeseen" - kaikkia ei saa alkaa tykittää suoraan, riskinä kun ovat ähky tai toimimattomuus, jos ohjeisiin ei malta tutustua ajatuksella - ja kulutin tänä iltana lähes tunnin sen pohtimiseen, miltä musta tänään tuntuu. Kuulostaapa hihhulilta. Mutta toisaalta en keksi montaa järkevämpää tapaa kuluttaa aikaa, varsinkaan nykytilanteessani, sillä prosessin on määrä johtaa ydinminän paljastumiseen ja kaiken sen esiinmarssiin, mistä ihminen aidosti koostuu. Sitä paitsi rakastan analysoida itseäni (en mielelläni heittele psykoanalyyttisiä termejä ihmisen sairauksiin liittyen, varsinkaan jos niitä muutenkin väärinkäytetään pitkin somea ja mediaa, mutta tiedostan kyllä, kuinka narsistiselta kuulostan). Muutama päivä sitten sain kuunnella ystäväni palopuhetta siitä, kuinka kuulun erityisherkkien (argh taas määritelmä!) joukkoon, ja vaikka karsastan oppikirjakäsitteiden mukaisia itsensä lokerointeja, saattoi hänen jutuissaan olla perää. Ylianalysointi ja oman käytökseni vatvominen kuuluvat suosikkipuuhiini, enkä oikeastaan koskaan lepää itseni tarkkailun osalta. Siitä voi toki keskustella, kuinka tervettä (eli ei yhtään) tämä käytös on, mutta jätän sen myöhemmäksi.
Beckin kirjassa on myös toinen arvokas ominaisuus: se on täynnä listoja ja selkeitä ohjeita. Järjestelmällisyys ja ulkoapäin tulevat suorat neuvot toimivat mulle paljon paremmin kuin kertomukset ihmeistä tai yksittäisten henkilöiden menestystarinat. Tiedän tietysti, että mitään salaista polkua ihmeiden värittämään elämään ei ole, mutta juuri maanläheisyys Beckin opeissa lupaa niiden yksinkertaisuuteen yhdistettynä oikein hyvää.
Ehkä tässä oli jaarittelua ihan riittämiin. Uni alkaa painaa, mutta vielä pitäisi venytellä ja ehkä lueskella peiton alla muutama minuutti. Loppukevennyksenä tämänpäiväinen habitukseni, joka vaikutti omiin silmiini jotenkin reteältä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Mitä kuuluu?