Olen pohjattoman kiitollinen juuri taakse jääneestä viikonlopusta, joka selkeytti huomattavasti ajatuksiani tulevaisuuden suhteen. En vielä levittele niitä kaikkien ruodittavaksi, sillä olen nössö ja pelkään epäonnistumista tai oman mieleni äkkinäisiä muutoksia, mutta olen jo ottanut pari konkreettista askelta kohti uutta päämäärää. Jos joskus pääsen siihen tilanteeseen, jota aloin varovasti kypsytellä mielessäni viikonlopun aikana, olen rohkeampi ja aikaansaavampi kuin kukaan - tai no lähinnä minä itse - olisi uskonut. Miten unelman löytäminen ja siihen vakavasti suhtautuminen voi tuntua näin kutkuttavalta ja voimistavalta?
 |
| Otin hankalia mukamas huomaamattomia naamakuvia junassa |
Lähdin siis lauantaina junalla puksuttelemaan Turkuun päin bestikseni hoteisiin. Hän oli lievästi flunssainen ja yskähteleväinen, joten jätimme baarihyppelyn toiseen kertaan ja keskityimme mussuttamaan pizzaa, lipittämään teetä ja höpöttelemään non-stopina. Viimeistään nyt osaan määritellä tarkasti yhden niistä syistä, miksi juuri tämä maailman ihanin tyttönen on paras ystäväni, ja ollut sitä ala-asteesta lähtien: hän pitää aina puoliani ja uskoo muhun silloin kun itse harhailen epävarmuuden syövereissä kyseenalaistaen kaiken omista kyvyistäni ympäröiviin olosuhteisiin. Kävelimme Aurajokea pitkin tuhansien valotäplien puhkomassa pimeydessä, kuuntelimme jokilaivoista kantautuvaa eri musiikkityyleihin sekoittuvaa iloista puheensorinaa ja vuodatimme toisillemme kaiken, mitä vain sattui mieleen juolahtamaan.
Junassa matkalla kotiin syvennyin lähinnä blogien tihrustamiseen kännykän pieneltä näytöltä, mutta välillä jouduin pysähtymään kesken lauseen ja nostamaan katseeni ohi lipuviin maisemiin voidakseni makustella upouusia tulevaisuudensuunnitelmia vähän lisää. Miten olen saattanut unohtaa näin pahasti, miltä tuntuu innostua jostakin! Tätä pitää tehdä lisää.
Kiitos Emma täydellisestä irtiotosta, ja jos olisin dramaattisempi, sanoisin käänteentekevästä kokemuksesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Mitä kuuluu?