Mistä roolista olen kiitollinen? Tällä hetkellä kummitätiydestä. Oliver ristittiin eilen, enkä sylikummiudesta huolimatta hermoillut lähes lainkaan. Hoilasimme virsiä (jotkut meistä vaisummin kuin toiset) ja suoritimme kaikki perus hokemiset, mitä nyt kristillisiin seremonioihin kuuluu. En pysty ottamaan vakavissani jumalapuheita, mutta siinähän se meni Oliverin ylisuloisia nukkuvia kasvoja tuijotellessa. Pappina oli aivan ihastuttava naishenkilö, jolle pystyi heti juttelemaan kuin pidempiakaisemmalle tutulle ja joka oli räätälöinyt seremonian niin nuorisoperheelle sopivaksi kuin nyt tuollaiset vanhoilliset traditiot on mahdollista muuntaa.
Siskon poikkiksen veljet ja kummisedäksi valittu kaveri - olisiko kenties bestis - olivat meiningeissä mukana tilanteen vaatimalla arvokkuudella: hiljaisina, aavistuksen hämillään, söpön ujoina. Oli huvittavaa nähdä illalla Matinkylän vanhan ostarin räkälän räppikeikalla, millaisia estottomia riehupellejä poitsuista kuoriutuu yöaikaan. Kivempaa mulla kuitenkin oli Taskumatin levottoman hälinän keskellä kuin päivällä voileipäkakun ääressä niitä näitä jutustellessa.
Tänään kävin korjailemassa yllättävän vahvana iskenyttä ahdistusta pyörän ja kahvakuulatreenin avulla. En silti päässyt tilanteen herraksi, vaan itkeä tirautin pariin otteeseen keskellä vilkkainta ruokakauppavilinää ja sitä ennen sunnuntaisiivoilujen tiimellyksessä. Ilmeisesti annan elämäntilanteeni taas valua sen verran sietämättömäksi, että pian en yksinkertaisesti voi olla tekemättä jotain ratkaisevaa. Toki lähettelen työhakemuksia aina sopivan kustantamon välähtäessä mieleeni, mutta se ei riitä alkuunkaan. Töölönlahden valotäplät ja Serkkupojat kuulokkeissa toivat kuitenkin helpotusta akuuteimpaan tilanteeseen. Tulitys tilitys tiputus-levy on niin täynnä viisauksia ja täysin omaan universumiinsa nykäiseviä biittejä, että pidän sitä tällä hetkellä mielialalääkkeenä nro1.
Se siitä masistelusta taas hetkeksi. Blogin listauksen lisäksi voisin ottaa tavakseni raapustaa nukkumaan mennessäni jokaiselle päivälle kolme aihetta olla kiitollinen, jotta en valahda liian syvälle synkkiin soihin. Yhä pitenevä pimeys ei ainakaan edistä valoisan asenteen ylläpitämistä. Onneksi musiikin ja liikunnan lisäksi on aina lohturuoan hellä huoma. Menen nyt mässäilemään Gilmoren tyttöjen ääreen - JES kohta tulee Jessin ja Roryn eka oikea suudelma! - vaikka vedin äsken puolikkaan tonnikalapiirakan ja pari surullista tomaatinsiivua napaani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Mitä kuuluu?