Kuuntelen tässä Kasmirin Onnellista miestä ja vellon räjähdysalttiilta tuntuvassa mielihyvänpuuskassa. En tiedä miksi Kasmirin poppityylit iskevät muhun, mutta niin vain huomaan pyörittäväni AMK Dropoutia aina kun mieltäni painaa jokin ja tarvitsen välitöntä ja helppoa piristystä. Onnellisessa miehessä on toki hymyilyttävänä lisämausteena mieluisa vierailija, joka saa jorailufiiliksen päälle.
Ihanat pilatesopet tulivat eilen hyvästelemään kera suklaan ja teen, mikä sai mut lähes itkemään. En ole edes tajunnut, että joidenkin työkavereiden kanssa on syntynyt ihan oikea side näiden kuukausien aikana, ja sen katkaiseminen tuntuu haikealta. Olen koko viikon halaillut ihmisiä (kirjoitin aluksi ajatuksissani ihmisejä... t. kirjallisuustieteen maisteri) dramaattisissa lähtötunnelmissa, ja vaikka menen helposti jäykäksi ja vaivautuneeksi tilanteissa, joihin liittyy jotakin tunnepitoista mutta ei yhtään hyvää ystävää - eli en oikein osaa vapautua omaksi itsekseni - on suloista huomata, että musta on tykätty. Ei sillä, että pitäisin itseäni hirvittävän vastenmielisenä tyyppinä, mutta on silti yllättävää ja mieltä lämmittävää tietää, että myöskään ympäröivät ihmiset eivät pidä mua sellaisena.
Juhlistin työn ikeestä vapautumista kaverin naamiaisissa. Julkisilla olisi mennyt lähemmäs tunti, kun taas pyörällä viiletin paikalle vartissa. En edes eksynyt pahasti, vaikka jouduin poukkoilemaan pimeässä ja tihkusateessa tuntemattomalla maaperällä identtisiltä näyttävien rivitalojen välissä. Kruisiessani pihaan moikkasin ulos tupakalle kerääntynyttä porukkaa, ja etsiskellessäni sopivaa seinustaa pyörälle, yksi poitsuista heitti "Hei sori, tulitsä tänne bailaa vai?". Ennen kuin edes tajusin kysymyksen pointtia, alkoivat muut nauraa, että öö tossa on Riina. Näytän vissiin pyöräilytamineissani tunnistamattomalta keski-ikäiseltä reippailijalta.
Kotibileissä ei ole viihtyisää, jos muut ovat 70-100% humalassa ja itse pysyttelee nollan tasolla. Älytöntä, miten taannun välillä teini-ikäiseksi sulkeutuneeksi entiseksi minäkseni, mutta eilen halusin useaan otteeseen paeta hiljaiseen nurkkaan muilta piiloon. Ja itse asiassa sainkin mahdollisuuden siihen kiitos ison kämpän ja nurkissa pyörivien kissojen, joiden pariin pääsin huomaamatta vetäytymään. Aikani paijailtuani kävin taas pyörimässä muiden keskellä ja koetin sulautua porukkaan, mutta jokin tökki. Tyypit ovat enemmän tai vähemmän läpikotaisin tuttuja, mutta en pystynyt rentoutumaan.
Ei se mitään. Kävin saunassa - istuin ainakin vartin silmät kiinni ja huomioin miten hien hidas valuminen, kiukaan kohina ja pihalta kantautuva levoton möykkä resonoi mielessäni - ja makoilin loppuajan parin lähimmän kaverin kanssa sängyssä kikattamassa. Poliisiasuani kommentoitiin monin hämmentävin sanankääntein, joista huvittavin oli erään tuntemattomamman ja muhun aina melko välinpitämättömästi suhtautuneen duden pysähtyminen, tuijottaminen ja nauruun hörähtäminen joka kerta kun tiemme kohtasivat. Myös pamppu kirvoitti jos jonkinmoista likaisenpuoleista vitsintynkää.
Tänään oli kirpeänkuulas talvea enteilevä pakkaseen vivahtava päivä, josta ammensin voimaa pyöräilemällä Kaivariin ja istuskelemalla tasan samalla penkillä kuin muutama kuukausi taaksepäin kesän ovella, nyt hyisemmissä ja haikeammissa tunnelmissa. Kuuntelin huikean Kalevin melankolisia biisejä ja koetin olla miettimättä mitään. Ensi viikolla alkaa sellainen pääni puhki pohtiminen, että nyt vain olen.
Mutta maanantaina ei tarvitse mennä töihin. Kuinka helpottunut sitä voikaan olla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Mitä kuuluu?