Olen elänyt nyt viikon lähestulkoon erakkona. Ainoastaan tiistaina onnistuin sovittamaan kalenteriini jopa kaksi sosiaalista menoa, mutta muuten juttuseurana on whatsapp-viestittelyn lisäksi toiminut ainoastaan ruokakaupan kassatädit ja ihmiskontaktina unisportin ryhmäliikuntatunneille kerääntyneet jumppailijat. Toivon, että alan hiljalleen lipua kohti sitä optimaalista sosiaalista tasoa, joka ei uuvuta mutta ei myöskään jätä kaipaamaan lisää toimintaa. Eristäytymisen myötä ehdin kuunnella, kenen seuraa ja minkälaisissa olosuhteissa todella halajan, sen sijaan että koettaisin väkisin täyttää viikonloput kaikenlaisella hälinällä, joka kuluttaa mut huomaamattani puhki.
Ainakin kirjat ovat tulleet jäädäkseen. Tämän naputtelemisen jälkeen teen herkkuiltapalan - en todella tiedä, pystynkö ensi viikosta lähtien luopumaan hedelmistä, sillä niiden puuttuessa illoiltani putoaa pohja - ja läväytän auki Jens Lapiduksen uusimman trillerin. Vaikka vuoden kestänyt hirvittävä gradu-urakkani rakentui Lapiduksen trilogian ympärille, en onneksi kehitellyt mitään loppuelämän kestävää traumaa hänen koukuttavaa tuotantoaan kohtaan.
Elämäni ensimmäinen kunnolla toteutettu ja uskollisesti täydennetty unipäivis alkaa lähestyä loppuaan. Olen tyytyväinen siihen sinnikkyyteen, millä olen raapustellut muistiinpanoja aamusta toiseen elokuun lopusta lähtien, mutta mulla on paha tapa siirtää analysointivaihetta iltaan ja usein vasta seuraaville päiville, jolloin unien reunat ovat alkaneet häilyä ja pehmentyä tunnistamattomaksi mössöksi. Tältäkin viikolta käsittelemättömiä unia on neljä kappaletta, vaikka aikaa pohdiskeluun olisi ollut enemmän kuin viime kuukausina yhteensä. Huomenna otan tavoitteeksi kirjastoreissun tuon vihkosen kanssa, jotta voin paneutua projektiin sen vaatimalla huomiolla.
Nyt kun tililläni makoilee parin kuukauden palkka, otan kaiken ilon irti ja sijoitan varojani keikkoihin niin pitkään kuin vielä pystyn tuhlailemaan nautintoihin. Näitä hemmoja olen luukuttanut nyt vuoden melkoisella intensiteetillä, ja odotus on jo katossa!
Toimettomuus ajaa mua muutenkin entistä vahvemmin musiikin pariin. Olen löytänyt teknon sykkivän maailman ja surffaillut monet yöt soundcloudiin pesiytyneiden huipputuottajien säväyttävien ääniaaltojen keinuteltavana. Jättimäisin suosikkini on Subp Yao, jonka musiikin kanssa voisin mennä naimisiin. Riehuvampi meininki ei saa mua ihan niin liekkeihin kuin matalalla värisevät ja näennäisesti hillitymmät kappaleet, jotka kuitenkin kaikessa riisutussa hallittavuudessaan saavat mut riemuitsemaan täysin eri tasolla kuin yksikään räjähtävä bilebiisi. Eilen kuuntelin piiskaavalta räntäsateelta bussipysäkin katoksen alle suojautuneena Eraa ja meinasin siinä Kumpulan puutalojen katveessa sulaa noille pumppaaville surinoille. Kiitos musiikki että pakahdutat mut näin, rakastan tunnekuohuja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Mitä kuuluu?