Talvimaa

Aloin kirjoittaa tätä tekstiä kolme tuntia sitten. Avatessani sähköpostini kuvien nappaamista varten (olen kehitellyt tosi kätevän systeemin: lähetän kuvat kännykästä mailiin ja lataan sitä kautta koneelle) silmiini osui työpaikkailmoitus, jota lähdin spontaanisti seuraamaan. Tilaan ties mitä uutiskirjeitä erilaisista työnhakupalveluista, mutta kiinnostun pesteistä ehkä kerran puolessa vuodessa. Kai näitä itsensä-kehumis-taitoja on kuitenkin hyvä kehittää aika ajoin, jos jotain aidosti mielekästä sattuisi pomppaamaan eteen. Tällä hetkellä kynnys kirjoitella hakemuksia on erityisen matalalla, sillä nykytilanne on niin lokoisa, etten stressaa lainkaan, osunko kultasuoneen vai en. Helppohan kirjeitä on rustailla, kun menetettävänä on korkeintaan sossun tuet oikeaa palkkaa vastaan. On vapauttavaa pystyä valikoimaan haettavaksi oikeasti mielenkiintoiset työpaikat sen sijaan, että metsästäisin mitä tahansa rupuhommaa päästäkseni pois toisesta samanlaisesta loukusta.

Eiköhän työtilannettani - tai siis työttömyystilannettani - ole puitu taas viikon tarpeiksi. R a k a s t a n tätä winter wonderlandia, mikä tänään siunaantui kaupunkimme ylle! Kaikki on visuaalisesti niin utuisaa ja lempeää, että viiltävä kylmyys ei häiritse lainkaan.

Selkäjumini on kestänyt nyt puolitoista viikkoa, mutta en vaivu epätoivoon tai edes suruun. Käyn sinnikkäästi joogassa ja pilateksessa niin kauan kuin vihloo ja keskityn tasapainokeskukseeni (hyi olipa ällöttävä kiertoilmaus keskivartalolle). Euforiaryöpyt eivät ehkä ole niin taattuja kuin hikisten 7 km lenkkien jälkeen, mutta päätellen jälkeenpäin useimmiten seuraavasta hymyilyttävästä olosta, mainitut lajit hivelevät mieltä ja vartaloa eri tavalla.

Tapitin äsken Yle Areenan dokkaria nuorista balettitanssijoista, jotka ovat heittäytyneet siihen skeneen niin täysillä kuin ikinä on mahdollista, ja koin taas pieniä harmistuksen pistoksia sen johdosta, että lopetin itse niin varhain. Toisaalta on naurettavaa jossitella ja katua yhtään mitään, sillä kaikilla valitsemillani reiteillä ovat olleet omat merkityksensä ja tarkoituksensa. Nyt olen tässä, en piinkovana balettistarana, mutta jonain muuna siistinä. Esimerkiksi räppifanina. Kuinka paljon aikaa olisi jäänyt keskellä viikkoa järkätyillä keikoilla ravaamiselle, jos elämäntyöni olisi tanssi?

Ok, myönnän asetelman irrationaalisuuden. Kävin joka tapauksessa Tavastialla keskiviikkona notkumassa Kriden, Tuuttiksen ja Aivovuodon tahtiin. Oli hämmentävä kokemus olla pitkästä aikaa kuukausiin yksin keikalla - yksi porukastamme sentään vaivautui paikalle, mutta joutui poistumaan ennen Aivowu:ta kuumeisuutensa vuoksi - mutta vaikka näpräsin aikani kännykkää ja koetin näyttää toimeliaalta, tajusin piakkoin sulloa kaikki virikkeet pois silmistä ja vain hengailla. Yksin. Keskellä tyhjää lattiaa. Laitoin ylpeänä merkille, että alan olla niin varma omissa nahoissani, että yksin oleminen ei hävetä tai saa oloani epämukavaksi. Lisäksi Joda, K.V.N & Lobo sekä parilla biisillä vieraillut J-Laini (!!!) sai mut ekaa kertaa aivan sydänsilmäiseksi. En ole täysin tajunnut, miksi porukka hehkuttaa kokoonpanoa niin auliisti. Toki olen alusta alkaen tiedostanut biittien olevan hämmentävän nerokasta ja veitsenterävää kampetta ja Jodarokin älykkään kiemuraisten sanailujen kohoavan aivan uniikille tasolle, mutta nyt osaset loksahtivat kohdilleen.

Pakko myös kehua illan esiintyjien kesken vallinnutta vapautunutta ja välitöntä meininkiä, joka pätee niin Kridlokkiin ja Tuuttimörköön kuin tähän vikaan poppooseen. Naureskelin hangon keksinä jokaisen biisin välissä ja kadehdin jäbien ilmiselvän hermoilematonta otetta esiintymiseen. Keikoille mennään ensisijassa musiikillisten kokemusten takia, mutta koska niitä saa myös tietokoneen musakansiosta, on arvostettavaa, jos lavalla vallitsevasta menosta saa irti jotain extraa.

Viikon päästä sama tunnusteleva olotila taitaa olla edessä DJ Polarsoulin Pilvilinna-muistelukeikalla, jolle hankin lipun aikoja sitten varmistelematta, kiinnostaako yhtäkään kaveria toimia seuralaisena. Ihan sama, koska levy on timanttia.