Aina tekee mieli kirjoittaa kun pitäisi lähteä johonkin. Tällä kertaa töihin. Kolmasvika päivä alkaa tunnin päästä. En osaa vielä olla haikeana, varsinkaan nyt kun aurinko porottaa täysillä suoraan silmiin. Tiesin heti aamusta, että tästä tulee miellyttävä päivä, sillä aurinkoa parempa buustia en nykyään saa mistään. Kun nuo kultaiset säteet alkavat olla harvinaista luksusta, jota tekisi mieli säilöä ja laittaa talven ajaksi talteen hätätilanteita varten, täytyy muistaa kieriskellä mielihyvässä aina kun ilmasto antaa siihen mahdollisuuden.
Olen kohta lukaissut tämän rennolla asenteella kirjoitetun elämäntaito-oppaan, jonka yksinkertaisuus kannustaa mua todella omaksumaan kirjailijan tarjoamat opit. Yleensä kaikki tällaiset menevät helposti skeptisen asenteeni lyttääminä romukoppaan viimeistään pari viikkoa lukemisen jälkeen, mutta tässä ei ole mitään mystistä, minkä toteuttaminen vaatisi omien uskomustensa perustavanlaatuista kumoamista.
En tosin aivan ole päässyt sen ristiriitaisuuden ytimeen, että jos asioille ja toiveille ja olosuhteille aidosti toteaa fuck it, miten elämä voisi koskaan muuttua sen näköiseksi kuin todella toivoo? Jos kaikkeen suhtautuu välinpitämättömästi, mistä universumin energiat tietävät, miten reagoida? Parkinin pointti lienee kuitenkin siinä, että leppoisan asenteen myötä turha stressi ja yrittäminen katoaa, jolloin todellisille unelmille ja haluille löytyy tarpeeksi tilaa manifestoitua ensin mielessä ja sen myötä konkreettisesti elämässä. Tiedän, että mulle relaamisen taito olisi kullanarvoinen, varsinkin nykytilanteessani. Rahahuolet eivät ainakaan edistä unelmatyöpaikan (kuinka abstrakti konsepti) löytymistä.
Kuuntelin loisto-ohjelmaa nimeltä Avaruusrumpu ja löysin uuden suosikkibändin. Olen välillä aivan silmät selällään tästä mahtipontisesta taituruudesta.
Nyt hörpin tulikuuman sitruuna-mateni ja lähden kohti hippiluolaa. Kaverit kuittailevat jo tyylistäni, joka on ilmeisesti kerännyt vaikutteita työympäristöstä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Mitä kuuluu?