Keskity

Kävin eilen katsomassa Tarantinon uusimman elokuvan ja rakastuin päätä pahkaa. Kaikkeen. Näyttelijöihin, tyylilajiin, Tarantinoon, elokuvien katsomiseen elokuvateattereissa. Haluaisin tehdä siitä harrastuksen. Vaihtoehtoisesti voisin opetella keskittymään silloin, kun laitan jonkun pätkän (onpa harhaanjohtava sana ottaen huomioon sen, että kyllästyn yleensä ekan viidentoista minuutin aikana ja silloin jäljellä on yleensä vielä vähintään viisi yhtä pitkää "pätkää") pyörimään koneeltani ja ottaa kaiken mahdollisen irti sen tarjoamasta viihdekokemuksesta. En tiedä olenko luonteeltani huonosti keskittyvä, kuten eräs tuttu minulle totesi - "onks sulla joku keskittymishäiriö?" - vai olenko ainoastaan liian sisällä ajan hengessä, jossa multitasking on olevinaan tae taituruudesta - en tiedä mihin liittyen, ihmisenä onnistumiseenko? - ja ympärillä on jatkuvasti lukuisia medioita, jotka vaativat huomiota. Tai siis vaativat sitä omissa ajatuksissani, eivät todellisuudessa. Jonkinlainen sosiaalisen median lakko voisi jälleen olla paikallaan, vaikka tiedän jo tätä kirjoittaessa, etten tee sitä. Olen liian kiintynyt instagramiin sekä turvalliseen nettifoorumiin, johon saan purettua patoutuvat ajatukseni ja luontoräpsyni.

Tekstinikin ilmeisesti osoittaa, etten ole kykenevä pitäytymään pointissa. Mutta onko pointtia olemassakaan? Olen ehkä hieman luopunut elämän tarkoituksen etsimisestä, vaikka meinasin viime viikolla vaipua murheiden mustiin laaksoihin vain siksi, etten keksi luonteelleni täydellisesti soveltuvaa työpaikkaa. Kyseinen kriisi kertonee siitä, että pidän työtä elämän tarkoituksena, mutta tutkittuani ahdinkoani tarkemmin totesin, että kyse on enemmänkin jonkinlaisesta kokonaisvaltaisesta ei-mihinkään kuulumisen tunteesta. Tällä hetkellä se ei sen kummemmin häiritse, mutta ilahduttaisi tietää, että on olemassa yhteisö ja tehtävä, jonka osana oleminen ja jonka toteuttaminen tuntuisi merkityksellisen lisäksi luontevalta. Huomenna saan tietää, onko mut valittu lempikustantamoni kustannussihteeriksi, mutta olen 99% varma, että mikä tahansa työnantajan päätös sitten onkaan, en ota tarjousta vastaan. Tai siis otan, jos se on kielteinen, mutta siinä vaiheessahan se ei edes ole otettavissani.

Kirjotin yllä olevat kappaleet tunti sitten, jonka jälkeen olen seikkaillut en edes tiedä missä. Luultavasti en missään. Tänään ainoa ohjelmanumeroni on kävellä Töölöön yin-joogaan, kenties koettaa rauhoittua tästä pärinäaamusta - menevä tekno ja pannullinen mustaa teetä ei varsinaisesti laske energiatasoja - ja hiljentyä olemisen ja musiikin äärelle. Hiljentymisestä kirjoittaminen tökkii pahasti, koska se kuulostaa lähtökohtaisesti niin rasittavan hartaalta henkisyydeltä tai sen yrittämiseltä, mutta en pidä siitä, että tietoisuuteni jakautuu koko ajan lukuisien eri asioiden ylle tai ympärille tai mihin ikinä levittäytyykään. Olen parin päivän sisällä ekaa kertaa oivaltanut, että meditoidessa saan kiinni lähes ahdistavan kovaäänisestä ja räikeästä sisäisestä elämästä, joka on meneillään kaikissa sekunnin murto-osissa. Olen luullut, että voin lopettaa ajattelun koska tahansa, kunhan osaan keskittää huomioni hengitykseen tai mihin tahansa yksittäiseen asiaan, jonka alle saa piilotettua kaiken muun ympärillä käynnissä olevan. Mutta kyse ei lainkaan ole siitä. En tiedä, miten kukaan voisi ikinä keskeyttää sen ajatustulvan, joka on lopullisesti vallannut pään, tai missä tietoisuuden katsookaan sijaitsevan. Kai se on mahdollista ja kai sen taakse voi jotenkin nähdä tai asettautua, mutta ne sekunnit kun nyt olen ensimmäisiä kertoja havainnut, kuinka täysillä nuo ajatukset päässäni soivat, en voi kuvitellakaan, miten sitä ei voisi olla olemassa. Tai miten voisin olla häiriintymättä siitä. Katsotaan.