Haluni mennä töihin kasvavat koko ajan, ja huomaan ajatuksissani ja odotuksissani joustavani koko ajan lisää ja kauemmas siitä periaatteesta, että työn on oltava unelmieni ja kaikkien toiveideni täyttymys. En enää suostu tuhlaamaan yhtäkään kesää työn aiheuttaman ahdistuneisuuden syövereissä, mutta jatkuvaa riemukkuutta ja merkityksellisyyttä tärkeämmäksi tuntuu nousevan kohtalainen viihtyvyys ja mieluisat työtoverit. Jonkinlainen motivaatio tehdä työtä työn itsensä vuoksi olisi mainio bonus. Jos vain saan työn, jonka takia herääminen ei tunnu musertavan rankalta, ja jossa oloni on suurimman osan ajasta tyytyväinen, olen... no, tyytyväinen.
Tajusin nimittäin Lontoossa, että yksin matkustaminen, tai matkustaminen ylipäätään, ei ole yhtään sen vaikeampaa kuin koto-Suomessa eleleminen. Metroviidakko oli hämmentävä ensimmäiset pari minuuttia, kunnes huomasin, että mulla on ihan tavallisen ihmisen kyky lukea karttaa ja seurata opasteita. Vain koska en ole aikaisemmin ottanut täyttä vastuuta reittivalinnoista, ei tarkoita sitä, etten olisi siihen kykeneväinen. Eksyn ihan yhtä helposti Suomessa kuin Suomen ulkopuolella, mutta vain siksi, että pidän sattumanvaraisuudesta. Enkä enää ole se varovainen ja sulkeutunut katsekontaktien välttelijä kuin nuorempana, vaan olen kiinnostunut kaiken maailman tallaajista. Tämä ei tarkoita, että olisin suuna päänä ottamassa kontaktia tuntemattomiin, vaan sitä, että yksin matkustaminen ei tunnu yksinäiseltä. Itsestäänselvyytensä vuoksi hämmentävänä tullut suurin oivallus oli kuitenkin se, että mä olen mä kaikkialla Suomen ulkopuolellakin. Suhtaudun ihmisiin samalla tavalla, tunnen luontaista halua kävellä päämäärättömästi samalla tavalla, tahdon syödä samoja asioita samalla tavalla, pysyttelen tarkkaavaisena taka-alalla samalla tavalla.
Lisäksi Helsinki ja oma kotini ovat kiistattomasti mulle rakkaimmat ja mua parhaiten kohtelevat paikat, joiden viehätystä mikään hotelli tai nähtävyys ei voi ylittää. Tammikuinen Lontoo ei poikkea tammikuisesta Helsingistä muuten kuin hiostavuuden (kerrankin olin ylipukeutunut leutoon säähän nähden), ihmismassojen kansallisuuksien, korkeuksiin kurottavien rakennusten, vastakohtaisuuksia pursuavien sivukortteleiden sekä hektisen ja tympeähkön asiakaspalvelun puolesta. Jopa se drum&bass-tapahtuma, joka oli koko matkan pointti, osoittautui hyvin samanlaiseksi kuin Helsingin siisteimmät ug-bileet. Paitsi että tanssilattia oli häiritsevyyteen asti täpöytännä ja britit ottivat enemmän ja kohteliaammin kontaktia kuin meidän kansalaisemme.
Seuraavan kerran matkustaessani toivon siis aurinkoa ja kunnollista lämpöä, en sadetta ja epämääräistä alkukevään ilmastoa. Tahtoisin etelämpään, meren luo, selkeästi Suomen kulttuurista poikkeaviin ympyröihin. Unelmani numero kaksi on Lappi, ja tämän aion tavalla tai toisella toteuttaa tämän kesän aikana. Tämän kaiken saadakseni tarvitsen rahaa, ja rahaa saadakseni tarvitsen työn, ja työn saadakseni tarvitsen realistiset kriteerit mainitulle työlle. Tällä yksinkertaisella päätelmäjonolla en enää näe, mikä voisi mennä vikaan. Olen valmis ja avoin mahdollisuuksille, jos universumi olet paikalla kuuntelemassa! (Laittaisin tähän hymiön, joka taittaisi tuon lauseen pahimmat hibulivibat, mutta enpä laita, koska se ei kuulu blogityyliini. Kaikkialla muualla taas tunnun olevan kykenemätön jakamaan yhtäkään kirjoitettua lausetta ilman lauseen muutenkin selkeää äänensävyä kuvaavaa hymiötä, mistä syytän someaikakautta. Damn you senkin älyllisen kapasiteetin ja vivahteikkaan kielen kutistava ilmiö).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Mitä kuuluu?