Tänään on ollut niin energinen päivä, että haluan nyt purkaa kaiken aivoihin kertyneen innostuneisuuden johonkin, eikä luottofoorumini tunnu soveliaalta paikalta joka ikisen hyvämielisyyden vuotamiseen. Tiedän, että harvaa tuskin edes kiinnostaa lukea pitkiä pölinöitäni foorumilla, mutta jostain olen nyt kehitellyt varovaisuuden sen suhteen, kuinka usein ja millä intensiteetillä puhun hyvistä oloistani. Pelkään, että kivojen juttujen hehkuttaminen kääntyy kehuskeluksi ja itseeni suuntaamani tyytyväisyys itserakkaudeksi. Tiedän myös, ettei muiden mielipiteillä pitäisi olla väliä, mutta mulle niillä yhä on. Joten blogipiiloni saa nyt kunnian kuunnella, kuinka täynnä riemukkuutta tepastelin päiväni läpi.
Aamupäivällä aloin purkaa Fabric-kokemuksia tekstimuotoon, ja siitä tuleekin sellainen romaani, ettei parin tunnin tarinointi tuonut mua edes puoleenväliin. Olin niin sisällä kirjoitusmoodissa, että söin kiinnittämättä huomiota ruoan makuun tai sen aiheuttamiin tuntemuksiin (hyi miten paha tapa), sillä halusin samaan aikaan saada valmiiksi mahdollisimman monta lausetta ennen kuin rynnistin junaan, joka vei mut kohti yin-joogaa.
Ja millainen jooga! Tämä laji on jo muutaman kuukauden ajan saanut kunnian olla ykkössijalla, mitä tulee lempijoogasuuntauksiini, sillä sen näennäinen tekemättömyys mutta tunnin jälkeiset euforiset olotilat loihtivat siitä silmissäni suorastaan maagisen prosessin. Lisäksi olen keksinyt, kuinka ainutlaatuisen arvokkaan tilaisuuden yinissä kelliminen tarjoaa meditaation harjoittamiselle. Ajatukseni sinkoilevat miljooniin eri suuntiin heti kun en ole kaitsemassa niitä, mutta syvään hengitykseen ja kehon kohdealueisiin keskittyminen tarjoaa oivan keinon suitsia kaoottista virtaa yhä uudestaan ja uudestaan ja uudestaan. Kotona harvemmin jaksan seurailla ajatuksiani edes puolta tuntia, puhumattakaan sitten siitä seitsemästäkymmenestäviidestä minuutista, jonka yin usein kestää. Välillä meinaan purskahtaa nauruun, kun tajuan, miten pikkulapsimaisen vikkelästi ja keskittymiskyvyttömästi mieleni on ties kuinka monetta kertaa lähtenyt taivaltamaan omille urilleen, mutta kai on parempi huvittua kuin vihastua.
Yksi näistä mielen oikopoluista antoi mulle idean käydä ostamassa uudet farkut, ensimmäiset yli kahteen vuoteen. Erottuani lihoin nopeasti en tiedä kuinka monta kiloa, sillä en ole punninnut itseäni moneen vuoteen, mutta sen verran, että yhdetkään aiemmin helposti jalkaani sujahtaneista tiukoista housuista eivät enää suostuneet yhteistyöhön. Ero ei suinkaan ollut syypää suurentumiseeni, vaan työstressi ja pakonomaisesta kalorikyttäämisestä hellittäminen. Olen siitä lähtien kausittain koettanut muokata levinnyttä lantiotani ja suurentuneita reisiäni sopusuhtaisempaan kokoon, mutta yksikään yrityksistäni ei ole vienyt mua lähellekään alkuperäistä pikkuruista kokoa. Tänään totesin, että vaikka en ole luovuttanut toivoani, ja vaikka meneillään on jälleen yksi suklaalakko, voin yhtä hyvin olla kotonani nykytilanteessa ja lopettaa kaihoisana vanhojen farkkujen perään haikailun.
Bongasin kiitettävän lyhyen etsinnän jälkeen H&M:stä (ylläri) budjettiini ja toiveisiini lokoisasti istuvat supertiukat huijausfarkut, jotka siis näyttävät olevan denimiä mutta ovat sitä jonkinlaista hyvin venyvää sorttia, jota käsittääkseni teinit nykypäivänä suosivat. Ja mä. Eivät ne leggingsien tasolle päässe mukavuudessa, eivätkä ne istu täydellisesti, mutta onpahan edes yksi astetta siistimpi vaihtoehto iänikuisille jättihuppari-trikoo-komboille. Pidän näitä väliaikafarkkuina, jotka saavat toimia voitontahtoa synnyttävänä vertailukohtana lopulliselle tavoitteelleni. Tiedän että laihduttaminen on tyhmää ja olen hyvä tällaisena ja blaablaa mutta voin rakastaa itseäni ja silti haluta kehittää ulkomuotoani. Juju on siinä, millaisella asenteella sen teen. En halua kuulostaa ällöttävän egoistiselta mutta pidän itseäni ja kehoani varsin mainioina myös nykyisellään.
Etsiessäni oikeaa hyllykköä niille pöksyille, joita en halunnut viedä mukanani, ajauduin yhtäkkiä höpisemään nuorehkon afrikkalaisen miehen kanssa, joka aloitti keskustelun "HEY what's your name?" ja tarjosi kättään puristettavaksi ennen kuin ehdin sanoa oikein mitään. En ole ylpeä tästä, mutta asenteeni loksahti suoraan varautuneisuuden ja pidättyväisyyden puolelle. Mahdoin näyttää suorastaan epäluuloiselta, vaikka juuri eilen uhosin, kuinka otan uteliaisuudella vastaan kaikki tuntemattomista tahoista tulevat keskusteluyritykset ja etten suinkaan pidä mulle puhuvia tuntemattomia sekopäinä. En pitänyt tätä kyseistä Pauliakaan, mutta sen sijaan huomasin pääkopassani teiniajoista tutun mutta luultavasti virheellisen "miks toi pokailee mua?"-ajatusmallin. Hyvittääkseni vainoharhaiset ennakkoluuloni lämpenin parin asteen verran ja kyselin Paulilta, missä yökerhoissa tämä oli käynyt ja mistä musiikista tämä piti.
Tyyppi alkoi juuri päästä vauhtiin tarinassaan siitä, kuinka oli ajautunut Suomeen, kun hänen puhelimensa soi ja tarjosi mulle pelastusreitin. Livistin paikalta mahdollisimman rennon maleksimisen suojissa ja pujahdin kassajonoon, josta käsin näin Paulin pitkän hahmon käyskentelevän vaaterekkien välissä kohti uloskäyntiä. Huoahdin helpotuksesta (sori Paul oot varmaan tosi kiva!) ja kaivoin kännykkäni esiin, vain joutuakseni muutaman sekunnin kuluttua kohottamaan katseeni viereeni pysähtyneitä tummanvihreitä lökäpöksyjä pitkin ylös kenenkäs muun kuin Paulin laiskahkosti hymyileviin kasvoihin. "I have to go but can I have your number?" lausui tämä väsyneen näköinen afrikkalainen mies vierelläni. Ja niin nössö olen, että vastasin "I'm sorry you can't cause I have a really jealous boyfriend". Miksen voinut kertoa totuutta, eli sen, että mulla ei ole minkäänlaista kiinnostusta ryhtyä Paulin tai kenenkään muunkaan täysin randomin ystäväksi? Tämä ei ole hyviä piirteitäni, mutta en yksinkertaisesti jaksa luoda suuria tai edes keskikokoisia määriä uusia tuttavuuksia. En joka tapauksessa usko, että numeron kysyminen oli hänen puoleltaan pokailuyritys. Hänen puheistaan kävi selvästi ilmi, kuinka kovasti hän toivoi tutustuvansa suomalaisiin, jotta hänen yksinäisyytensä hellittäisi. Pystyin vain valjusti toivottamaan onnea tulevaisuudelle, kun Paul peruutti luotani vakuutellen, että hän vain tarvitsisi ihmisen, joka selittäisi hänelle, kuinka Suomi toimii. Mahdamme olla sulkeutunutta kansaa, kun tänne vastikään muuttaneet menevät niin sekaisin, että etsivät seuraa keskustan geneerisimmästä vaatekaupasta.
Kohtaaminen oli näin jälkeenpäin ajateltuna suorastaan surullinen, mutta se ei hälventänyt reipasta olotilaani, joka pysyi yllä drum&bass-podcastien säestyksellä aina kodin turvaan asti. Tässä sitä nyt ollaan, valmiina jatkamaan aamuista sepustusta Lontoo-kokemuksista. Mistäköhän nämä jättimäiset sanamäärät tänään tulvivat?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Mitä kuuluu?