This is dope

Kuva

Olin eilen tokaa kertaa Dope Hki-bileissä Kutosella. Voisin tehdä musablogipuolelle mukamas objektiivisen - tai no okei se ei kyllä koskaan onnistu - arvion illan kulusta, mutta en jaksa. Dj-poppoo on niin iso, etten tiedä puolienkaan nimiä, joten en voi arvioida, kenen tyylejä hehkuttaa eniten. En myöskään osaa paketoida iltaa ymmärrettäväksi kokonaisuudeksi. En ollut niin liekeissä kuin ekalla yrittämällä marraskuussa, jolloin tanssin keskittymisen herpaantumatta nelisen tuntia, mutta eilinen toimi oivana lämmittelynä ensi viikkoa varten, jolloin lähden Lontooseen.

Apua. En voi uskoa, että matka koittaa viiden päivän päästä. Että viiden päivän päästä pääsen bileisiin, joissa soittaa noin tuhat lemppariani, ja saan bailata Critical Musicin omaperäiseen ja edistykselliseen soundiin kahdeksan tuntia. Sisälläni kuplii jokin vielä osittain pidätelty riemu ja innostus, kun mietin tuota pian toteutuvaa unelmaa.

Yritän kuitenkin pitäytyä vielä eilisessä. Kuuntelin ennen lähtöä Basson Mean Seed Record Radiota ja ohjelma veti mut heti alusta niin teknoisiin tunnelmiin, että meinasin skipata Dopet ja etsiä käsiini hämärät Metsälän uumeniin rakennetut ug-bileet, joista radiossa mainittiin. Etsittyäni koko internetin läpi ja jäätyäni silti tyhjin käsin minkäänlaisten tiedonmurusten suhteen (en uskaltanut olla random radiokuuntelijatyrkky ja kinuta juontajilta lisäinfoja), totesin, että kohtalo ei nyt halua mun hylkäävän alkuperäistä suunnitelmaani, vaan teknoilujen aika koittaa myöhemmin.

Olen muuten muutenkin aikamoinen tyrkky. En osaa kuunnella radiota ilman, että spämmään studioon viestejä niistä olotiloista, joita mikäkin radiossa soiva musiikki milloinkin aiheuttaa, ja jos viestini luetaan ääneen, myhäilen tyytyväisenä mutta nolona huomionhakuisuudestani. Luotan siihen, ettei studioviesteissä näy nimiä tai muitakaan paljastavia yksityiskohtia viestin lähettäjästä. Olen parin kuukauden sisään voittanut ilmaisen sisäänpääsyn kahteen tapahtumaan siksi, että kirjoitin juontajille tarpeeksi panostetulta näyttävät viestit. Olen havainnut siistin kirjotusasun sekä henkilökohtaisista ja mahdollisimman yksityiskohtaisista tiedoista laadittujen tarinoiden toimivan vedenpitävänä yhtälönä voittokulun takaamiseksi. Näin kävi eilenkin, mistä olin aivan onnessani.

Lisäksi tuntuu siltä, että seuraan suurin piirtein jokaista olemassa olevaa artistia - tai ei, vaan jokaista ihmistä - instagramissa, soundcloudissa sekä facebookissa. Paitsi Cheekiä. Varsinkin instagramin suhteen olen niin kovan luokan stalkkeri, että voisin tuon sovelluksen myötä kehittyneillä salapoliisitaidoillani alkaa tehdä töitä yksityisetsivänä ja selvittää ihmisten synkimpiä salaisuuksia ja salaisia rakkaussuhteita. Kerran yhdessä tapahtumassa tanssin sekunnin jonkun söpön lippispään kanssa ja löysin tämän saman yönä instagramista. Niin taitava (nolo no-life) mä oon. Tällä viikolla aloin seurata erään seuraamani joogaopettajan - jonka tunnilla olen käynyt kerran vuosi sitten - siskoa, koska tämä feattaa yhden räppärin bisiillä, jonka olen kuunnellut kaksi kertaa. Aloin seurata myös tätä kyseistä räppäriä, koska artistin yhdestä musiikkivideosta tuli hyvä mieli. Seuraan Evelinaa. Seuraan Sini Sabotagea. Seuraan Paratiisihotellin Siljaa. Seuraan valokuvaajia, jotka ottaa kuvia räppikeikoista. Seuraan kotimaisia musavideontekijöitä. Seuraan jotain venäläistä joogatyyppiä, joka on osassa kuvistaan alaston, ja jonka profiilitekstissä lukee puhelinnumero. Koska kaikki tekstit ovat venäjäksi, en tiedä mikä tilin ehkä hieman kyseenalainen tarkoitus on. Seuraan miljoonaa muuta joogatyyppiä. Seuraan JVG:tä sekä bändinä että omina henkilöinään. Seuraan osaa eilisistä dj:stä.

Ainii, eilinen. Käytän aina niin paljon sanoja ja kirjoitusenergiaa (koska sitähän on olemassa rajallinen määrä) epäolennaisten asioiden kuvailuun, että en jaksaisi enää keskittyä itse eventiin. Ehkä siitä ei tällä kertaa olekaan mitään neutraalia kummempaa sanottavaa. Pääsin muutamaan otteeseen siihen transsinomaiseen tilaan, jossa ei tunne muuta kuin biitin ja kehon saumattoman yhteistyön, mutta suurimman osan ajasta olin häiritsevän tietoinen mua joka suuntaan tönivästä ihmismerestä ja tupakansavusta ja lasinsiruista ja liukkaista drinksunjämistä kenkieni alla. Luin huomaamattani jatkuvasti ilmapiiriä ja ihmisten välistä dynamiikkaa ja se häiritsi heittäytymistä musiikkiin, joka kyllä koostui kiitettävästä määrästä tikittäviä nousuja ja löysiä räppejä ja housemaista aaltoilua. Onnellisimmillani olin sen pienen hetken, kun tanssilattia hetkellisesti väljeni ja sain valtaani lempinurkakseni muodostuneen pikkuisen alueen tanssilattian ihan edestä mutta sivusta, joka on optimaalinen koska 1. siinä voi tanssia selkä seinää vasten 2. siitä voi katsella koko yleisöä ja hymyillä tanssiville ihmisille kuin olisi osa porukkaa vaikka ei ole 3. siinä voi halutessaan kääntyä kohti dj:tä ja tanssia kuplassa, johon kuuluu vain minä itse ja se taho, joka musiikkia ilmoille tykittää. Ja ehkä muutama dude, jotka vaan hengaa, ja joiden katsekontaktia yritän välttää, etten vaikuttaisi siltä, että yritän tanssia seksikkäästi kiinnittääkseni näiden dj-hengailijoiden huomion. Pitäisiköhän mun tehdä jotakin tälle, että katson itseäni koko ajan vainoharhaisesti ulkopuolisen silmin.

Valitin yhdelle tyypille siitä, että tämä sytytti tupakan, jonka tajusin liian myöhään spliffiksi. En kehdannut siinä vaiheessa vetää valitustani pois, vaan pidin kiinni argumentistani, että savu saa aikaan lievästi ahdistuneen olon niin tiheään pakatussa tilassa. Tyyppi höpisi korvaani useamman lauseen, joista en kuullut enkä ymmärtänyt mitään, ja joiden lomassa kysyin neljä kertaa MITÄ, ennen kuin tajusin, että hän ihmetteli, miksi en vain siirtynyt muualle. Olisin toki voinut esittää vasta-argumenttina esim. lainsäädännön, jonka mukaan sisällä ei saa poltella, mutta koska budi tuoksuu varsin miellyttävältä, päätin olla olematta sen nihkeämpi. Lähdin raivaamaan tietäni eri seinustalle, kun tyyppi veti mut takaisin ja sanoi hymyillen, että tarkoitti, miksi en siirry toiselle puolelle häntä, ei toiselle puolelle huonetta. Savu kuulemma leijaili vain yhteen suuntaan. Huusin NIIJOO ja menin tanssimaan kahdenkymmenen sentin päähän. Tämä oli ainoa verbaalista kommunikaatiota sisältänyt kohtaaminen koko iltana, jos ei mukavaa (sanon tämän ilman sarkasmia, mikä on varsin hämmentävää Kutosesta puhuttaessa) henkilökuntaa lasketa.

Heräsin tänään niin nälkäisenä, että söin perus turkkijugu-puolukka-mustikka-avokado-cashew-manteli-saksanpähkinä-aamiaiseni lisäksi mozzarellamunakkaan ja mantelimaitopuuroa, jonka kyllästin vielä yhdellä kourallisella pähkinöitä. Olen pitänyt tammikuun ajan suklaalakkoa, joka on mennyt erinomaisesti yhtä harha-askelta lukuun ottamatta, ja huomaan selvästi, että joulukuussa vallineet mässäilyhimot sekä halut överisyömiseen ovat pikkuhiljaa hellittäneet otettaan. Siksi tuntuu kummalliselta olla näin täpötäynnä, ja vielä pitäisi hakeutua Espooseen syömään synttärikakkua. Ehkä mä jaksan.