Aina käy näin kun nukun aivan liian vähän. Seuraavana päivänä eka puolisko menee kummallisessa turtuneessa kaaoksessa, ja toinen puolisko, juuri se, jonka pitäisi ensi yön optimaalisuutta ajatellen alkaa painaa silmäluomia alaspäin, pirteyttää kohti suorastaan hysteeristä virkkuolotilaa. Kuuntelen tässä jo nyt ensi maanantain radiota silmällä pitäen spotifyn hengenpelastajaominaisuuden eli related artistsin kautta lukuisia avautuvia polkuja, jotka ovat jo tähänastiseen elämääni mennessä johdattaneet mut niin monen uuden tuttavuuden ja harvinaisen timantin äärelle, että kertoja ei voi millään laskea.
Olen niin väsynyt, että unohdin jo sen pointin, jota aloin tämän tekstiblokin alkuun pusertamaan. Niin, se unisuus. Luin eilen ennen nukahtamista kirjaa nimeltä Stop thinking. start living. Tämä Richard Carlson -nimisen äijän mestariteos on koristanut kirjahyllyäni jo ainakin parisen vuotta - muistaakseni sain sen viisaalta äidiltäni avoliittoni mentyä rikki, tai pikemminkin hiivuttua kohti luonnollista kuolemaansa - ja on lepäillyt siellä mua kylläkin kiinnostaen mutta antaen kirjastokirjojen ja näiden deadlinejen ohittaa itsensä.
Eilen olin jälleen ihmissuhteisiin liittyvistä seikoista niin äärimmäisen hajalla, että istuin keskiyön jälkeen puoli tuntia matollani tuijottamassa hädissäni ympäristöäni, itkemässä kuin pikkulapsi ja pyytämässä apua keneltäs muulta kuin universumilta itseltään. Taisin sanoa useampaan kertaan ääneen "auta mua universumi, pliis auta mua". Ei edes nolota, sillä johtuivat ne mistä vaan, hätätilani ovat emotionaalisesti niin painavia, että kaikki, myös melodramaattiset keinot, ovat sallittuja. Jokin sai mut puoliksi summamutikassa tarttumaan tähän edellisessä kappaleessa nimettyyn itsehoito-oppaaseen, ja kuinka ollakaan, olin jo parin sivun päästä niin rauhoittuneessa ja hymyileväisessä tilassa, että mun pitänee tunnetilasivupersoonineni ryhtyä näyttelijäksi. Menin lokoisassa mielentilassa nukkumaan, ja luulin olevani ovela taktikoidessani nukahtamisajankohdan kahteen jaksaakseni vuorokauden päästä valvoa aamukuuteen teknon sykkeessä.
No, ei teknoa, eikä unta, eikä mitään aiotuista suunnitelmista. Tuhisin kyllä mukavat pari tuntia, mutta aamuneljältä havahduin hikisenä ja täysin valveilla yöhön, joka ei suonut mulle enää milliäkään unta. Jos olisin edelleen minä vuosimallia 2013, olisin raivonnut ja itkenyt ja stressannut tulevat tunnit, sillä ennen vanhaan suurin pelkoni oli unettomuus, joka mielestäni pamahti päälle heti kun yksikin yö vierähti hieman vajavaisilla unosilla. Viime yönä kuitenkin makoilin rauhassa ja mietiskelin pienoisen pääni puhki, lähinnä synkkiä ja raskaita ajatuksiani, joita en Carlsonin järkevistä opeista huolimatta saanut syvyyksissäni laantumaan. Itse asiassa ne rullasivat sellaisella jyskeellä, että huomasin vatsani olevan aivan jännityksestä kippuralla, eikä edes yleensä niin unettava puolen tunnin yoga nidra - metodi, jossa keho käydään täydessä liikkumattomuudessa läpi kohta kohdalta - aiheuttanut tajunnantilan hämärtymistä.
Aamukuudelta shoppailin Katin Tavaran mustasta perjantaista Överdogin pipon ihan vain Francis Koiran vuoksi (vaikka hyvä on, onhan tällä levylafkalla vaikka mitä muitakin koviksia) ja kuuntelin spotifysta jokseenkin narisevaäänisen (ihan kuin mä) mutta sympaattisen sedän nukahtamisen avustamiseen tarkoitetun podcastin jaksoa, jossa puhuttiin sillan pussaamisesta. Koetin jonkin aikaa roikkua mukana epäjohdonmukaisissa assosioinneissa ja vaihdoin sitten perinteisempään unimusasoittolistaan, jonka selektio sai mut aivan itsestään ajattelemaan pilvien päällä sydämien keskellä istuskelemista. So that was okay.
Kai mä jonkin verran nuokahtelin, mutta ysiltä heitin pyyhkeen kehään ja itseni nahkeiden vällyjen välistä suihkuun ja rojahdin takaisin petiin, tällä kertaa pedattuun sellaiseen, katselemaan Pocahontasia. Keskityin jonkin aikaa tämän kauniin värikkään ja filosofisen Disney-leffan maailmaan, kunnes koko unettomuuteni aiheuttanut solmu pitkään odottamani puhelun myötä selvisi, ja pääsin vihdoin relaamaan. Haluaisin niin kovasti olla riippumaton ja itsenäinen, mutta harmillista kyllä periaatteeni on alkanut vuotaa ja välitän erinäisistä henkilöistä sen verran, että näiden toiminta korreloi mielentilani kanssa. Inhoan ja rakastan tätä tilannetta. Se on kuin äärimmäisen haastava mutta kiehtova mysteeri, jonka aion vielä jokin päivä ratkoa niin, etten joudu hylkäämään ihanteitani, mutten myöskään luopumaan sellaisista kauneuksista kuin toiset ihmiset ja näiden mukanaan tuomat tunnepitoiset vaikutukset. Siihen asti mä kai vaan sekoilen ja käyn kerta toisensa jälkeen läpi samat murskaavat tuntemukset.
Kuuntelen tässä sellaisia vanhoja suosikkeja ekalta lukiovuodelta kuin Snow Patrol ja Carpark North, mutta herranjestas että on muussista ja mitäänsanomatonta räminää. Niin sitä vain muuttuu kymmenessä vuodessa. Totta tosiaan, olen viikon päästä KAKSIKYMMENTÄSEITSEMÄN VEE. Tuntuu nuoremmalta ja alussaolevammalta kuin koskaan elämässäni. Nyt koetan mummona juoda uniteetä ja kehomeditoida, koska olen päättänyt sitoutua 8 viikon mindfulness-ohjelmaan ja tiedän tiedän tiedän sen olevan yksi vuorenvarmoista apukeinoista tähän nykyiseen hetkittäin suorastaan apaattiseen päämäärättömyyteen. Joten kipinkapin rauhoittumaan tästä tietokoneen keskittymishäiriöisyyskirkkaudesta nyt, heippa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Mitä kuuluu?