Sum semi deep shit

Hassua miten sitä luo itselleen aikataulujua työttömänäkin. Tai en tiedä onko se lainkaan niin hassua, jos on asennoitunut siten, miten aina luulen olevani, eli elämä ei määrity työn kautta ja työ ei ole tärkeintä ja blaablaa. Kun kuukausi sitten aloitin jälleen yhden suloisen olemisaikakauden, totesin itselleni, että olen viimeinkin päässyt yli huonosta omatunnosta ja salakavalan alitajuisesta hyödyttömyyden tunteesta, joka työttömyyskausiani aiemmin on varjostanut. Mutta olenko sittenkään? Rakennan päiväni täyteen tekemistä, olkoonkin että löysällä aikataululla ja erittäin joustavalla ja hetkestä toiseen muuttuvalla sisällöllä. Mutta rakennan joka tapauksessa. Onko se tarvetta olla edes jollain lailla kiinni tuolla jossain ulkopuolellani tapahtuvassa kellonaikamaailmassa? Jos tiedostan sen olemassaolon, eikö se jo merkitse, että sillä on roolinsa elämässäni, ja nimenomaan osallistavana, ei erottelevana tekijänä?

Pystyin pari viikkoa elämään täysillä sen periaatteen mukaan, että tässä mä joka hetkessä teen elämääni ja tämä aika on täysin yhtä arvokasta kuin jonkun toisen palveluksessa vietetty, ellei arvokkaampaakin. Mutta pikkuhiljaa olen lipsunut takaisin olemiseen, jossa kyllä pääosin nautin tekemisistäni ja koen puuhasteluni jotakuinkin merkityksellisenä, mutta samalla väliaikaisena. Aivan kuin odottaisin jotakin uutta aikakautta alkavaksi ja aivan kuin ainoa sen mahdollistava tekijä olisi uusi työ.

Selasin pari viikkoa sitten joutilaisuuksissani työkkärin sivuja ja löysin yhden videokuvaamiseen (onkohan tuo ilmaus auttamattoman vanhentunut ja osoittaa kuinka pihalla olen videoskenestä) keskittyneen pestin, joka puitteiltaan vastasi kaikin tavoin sellaisia epämääräisiä toiveita, joita en ole sen kummemmin pohdiskellut, mutta jotka tiedän olemassaoleviksi. En kuitenkaan tosissani edes harkinnut hakemista. En vain ole valmis siihen. Mutta olenko liian takertunut kahteen edelliseen vuoteen pohjautuviin muistoihin itseeni sulkeutumisesta ja haahuilusta, joka on tehnyt värittömästä vuodenajasta kauniin ja tunnekuohuisan? Tällä hetkellä en edes muista, milloin viimeksi olisin kokenut yhtään pidempien aikakausien verran sitä perustavanlaatuista ei-mihinkään kohdistuvaa rakkautta ja rauhaa, joka mielessäni määrittää erityisen vahvasti viime talvea. Tietystikin mieli on petollinen ja epäluotettava kumppani tällaisissa epäfaktamaisissa välähdyksissä, mutta yhtä kaikki tiedän varmaksi olleeni vuosi sitten tyytyväisempi kuin nyt. Jos mitään noin ehdotonta voi edes lausua.

Tiedän, että ainoa keino päästä yli tästä epämääräisestä aneemisuuden tilasta on meditoida. Itsesabotaasini on kuitenkin valahtanut niin alhaiselle tasolle, että en ole ottanut tarpeeksi vastuuta enkä pitänyt kaikesta liikenevästä ajasta huolimatta huolta siitä, että tämä yksi ainoa portti kaikkeen taivaalliseen (olipa yllättävän uskonnollinen ilmaus) pysyisi elämässäni jatkuvasti avoimena. En suinkaan ruoski itseäni siitä, enkä pyri tekemään meditoimisesta mitään orjallisesti noudatettavan tehtävälistan yhtä hätäisesti suoritettavaa askaretta, vaan ajatusmaailmani täytyy rullata siihen notkelmaan, jossa meditoimisesta tulee itsestäänselvä ja välttämätön tila.

Saatan vaikuttaa eksyneeltä ja epätietoiselta, mutta mikä koko ajan kasvaa, tai ainakin kausittain juurruttaa itseään syvemmälle ytimeeni, on käsitys siitä, että kaikki on hyvin ja oikein, oli mielentilani tai oloni millainen tahansa. Se seuraa mukanani myös kaikkein ankeimpien vaiheiden läpi, ja niitä on tämän syksyn mittaan yhden äärimmäisen suorastaan käänteentekevän ihmissuhteen myötä riittänyt. Niin uskomattoman kaunista ja ennenkokematonta kuin tämä yhteytemme onkin ollut, se on tuonut mukanaan myös kaiken tuon upean vastakohdaksi katsotun tunnereaktioiden kasan, joka koostuu muun muassa mustasukkaisuudesta, takertuvaisuudesta, liioitellusta määrittelynhalusta, syyllisyydestä ja omien periaatteiden sekä itsenäisyyden hetkittäisestä hylkäämisestä.

Olen vakuuttunut, että juuri näin kaiken kuuluu mennä, ja kukin tilanne vastaa juuri niitä olosuhteita, joissa mun on pakko puskea itseni vaikeimman läpi kehittyäkseni kohti sitä, mitä haluan olla. Sitä liian tarkasti etukäteen kuitenkaan määrittelemättä. Mutta kun se on välillä niin älyttömän vaikeaa! Ja tuskallista! Usein tahtoisin vain heittää hanskat tiskiin ja käpertyä yksinäisyyteeni ja sulkea kaikki tunteeni pimeään boksiin, jossa ne saisivat rauhassa myllertää täysin irrallaan musta. Päässäni on utopia, jossa tämä täydellinen kiintymättömyyden tila mahdollistaisi ikuisen järkkymättömän tyyneyden ja sekunnista toiseen huokuvan staattisen hyväntahtoisuuden. Turhauttavinta on, että tiedän kyseisen utopian olevan konkretisoitavissa tälläkin hetkellä, aivan kaikista meneillään olevista asioista huolimatta, mutta olen niin nolla prosenttia valaistunut, että tunnereaktiot jyräävät kaiken muun yli. Eikä auta mitään tiedostaa juttuja ajatustasolla niin kauan kuin niitä ei osaa elää. Tai no, auttaa, ehkä puolikkaan millimetrin. Onpahan jotain, mitä kohti mennä. Koska uskon sen pitkälti olevan valinnasta ja työskentelystä kiinni, ja siihen mut pakottaa nämä ympäröivät tilanteet ja olosuhteet niin kauan kuin en vapaaehtoisesti kyseiseen toimintaan ryhdy.

Mielessäni häämöttää houkuttelevimpana skenaariona sellainen, jossa musta ei ole jäljellä enää mitään. En tarkoita fyysistä kuolemaa, vaan jotakin kokonaisvaltaista tyhjenemistä ja kaikesta nykyisestä luopumista. En tahtoisi vertailla, en elää aikakausittain, en asetella itseäni minkäännäköisiin määritteisiin, en olla olemassa muuna kuin sekunnista toiseen itsensä uudestaan luovana jonakin. Ei minään. Tai vielä parempi, sekunnista toiseen itsestään uudesti syntyvänä jonakin. Omista haluista ja ohjaamisesta riippumattomana. Tahtoisin vain mukautua ja muovautua ja kellua kuin vesi. En osaa sanoa olisiko se tyhjyyttä vai kaikkea. Vai molempia juuri toisistaan johtuvana?

P.s. Maistoin eilen ekaa kertaa persimonia ja JUKRANPUJUT että oli makoisaaaaaa! Tai no, maistaa lienee harhaanjohtava käsite siihen nähden, että söin päivän aikana kolme.