Kävin taas Turussa. Oli railakkaampaa kuin viimeksi, silloin kun kaksi viikkoa sitten kävin kyläilemässä bestikseni luona. Silloin vietimme lähes vuorokauden tiiviisti yhdessä ja lähdin kotia kohti liidellen korkealla toiveikkaassa mielentilassa. Tämänkertainen reissu oli levoton ja sekoitti pasmani tunnepuolen juttuja ajatellen, enkä ehtinyt nähdä bestistäni kuin yhden hätäisen tunnin ajan. Olen nyt melodramaattisessa mielentilassa neljän tunnin yöunista johtuen, joten luovuus, saatika sitten rationaalinen ajattelu, ei ole kukkeimmillaan. Onneksi matkalla mukana tukena ja turvana oli yksi sosiaalisimmista ja nauravaisimmista ystävistäni, joka piristää tilanteen kuin tilanteen. Onneksi tänään paistoi aurinko, sillä eilinen velmu sää olisi tänään ajanut mut kaameaan ahdinkoon. Onneksi mulla oli valkosuklaakuorrutteisia cashew-pähkinöitä repussa, kun palasin hiljaiseen kotiin vatsa nälästä kirkuen.
Takana on taas yksi räppikeikka samojen tuttujen naamojen - Ruger Hauerin, Saikku T:n ja myös listääntyvällä vauhdilla keikkapoppoisiin sujahtelevan Tippa-T:n - fanityttönä heiluen. Eilen kännisen väkijoukon terävien kyynärpäiden sohittavana ja tuopeista lentelevien olutpisaroiden kastelemana mietin aikaa neljä vuotta sitten, kun olin samassa juottolassa samassa kaupungissa katsomassa samaa bändiä, ja päädyin sen seurauksena myös musavideolle hymistelemään ja vilkuilemaan lavalle tyhmän näköisesti. Pakko heittää mummokommentti: voi miten nuoren näköisiä pojat silloin olivat! Ja miten paljon on tässä ajassa muuttunut sekä omassa elämässäni että räppiSKENESSÄ (tyhmät ilmaukset on aina kirjoitettava capsilla). No, ainakin rakkauteni syksyyn on ja pysyy.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Mitä kuuluu?