Suru

Hassua miten olen tänään ollut kaikkea muuta kuin surullinen, mutta kuitenkin miettiessäni ytimekkäintä nykyolotilaa ja nykyolosuhdetta kuvaavaa adjektiivia, nousi intuitiivisesti esiin tuo neljäkirjaiminen turvallinen ja varmasti jo lapsuudessa rakkaaksi muodostunut tuntemus. Suru. Se on niin helppo ja hauras, romanttinen ja harmiton - sen heittämistä ilmoille jonkun semitutun vastaantulijan kysyessä kadulla epäkiinnostuneen huolettomasti "no mitäs sulle kuuluu?" ei tarvitse stressata, sillä kaikkihan meistä tuntevat helppoa surua, eikä sitä tarvitse hätkähtää.

Helppoa se todella onkin, mutta vain tänään. Toisina päivinä se voi olla lamaannuttavaa ja kuristavaa. Se voi turruttaa helpottavan raivon ja repivät ikävän tunteet armeliaasti unohtamaan saavan vihan. Useimmiten se hukuttaa.

Mutta ei tänään! Tänään se on vain aamun varomattomissa, tarpeettoman aukinaisissa hetkissä pintaan pulpahtanut muistutus siitä, että jokin on muuttumassa. Se vierailee välillä vatsanpohjassa, lähettää hentojen jännityskouraisujen kautta liikkeelle vaarattomia tärinäaaltoja, jotka valuvat sormenpäitä pitkin taivaalle ennen kuin ehdin kunnolla huolestua. Oikeastaan en ole huolestunut ollenkaan. Olen ollut stressaantunut, ahdistunut, uupunut ja säikky, mutta en huolestunut.

Istahdin puolisen tuntia sitten alas mattoni reunalle, aivan avaran huoneeni laitaan, nojasin selkäni vasten patteria ja tunsin hengitykseni aivan automaattisesti kierähtävän syvemmille vesille. Painoin lompakolleni ikävän mutta mielenterveydelleni välttämättömän seitsemäntoista euroa maksavan meditaatiosovelluksen "The-Head-Heart-Gut Check-In" -kokonaisuuden päälle ja asetuin liikkumattomuuteen. Tietenkin liikun koko ajan, milloin selkärankaani suoristaen, milloin lantiotani keinutellen, milloin kärsimättömästi rintakehääni puolelta toiselle siirrellen, mutta kiitos viime viikon intensiivisen online-meditaatioretriitin tuntui suorastaan kiitolliselta istahtaa alas ja sulkea silmät, sillä  onnekasta kyllä liikkumattomuus tapahtui nimenomaan mielen portaikoissa.

Yksi tärkeimmistä opetuksista viiden päivän retriittikokemuksessa oli se, että vaikka meditaatio itsessään voi herättää kuinka raskaita tuntemuksia tahansa, on sille omistettu aika aina eheyttävää. Siitä muodostui viime päivinä sydämelliseltä ja lohdulliselta tuntuva turvapaikka.

Totta kai siinä vaiheessa kun sovelluksen perustajan ja jo viisi vuotta sitten rakkaaksi idolikseni kasvaneen Melli O'Brienin ääni äskeisen session aikana kehotti laskemaan käden sydämelle ja kuulostelemaan sen vastauksia, puhkesin vapauttavaan itkuun. Nyt, jälkeenpäin, kaiken akuutin ulos päästäneenä, samanaikaisesti sattuu ja tuntuu toiveikkaalta. Mulla on kannateltu olo - sellainen, että vaikka ulkomaailmasta kuinka kohdistettaisi hyökkäyksiä mun pientä ja arvokasta olemustani vastaan, se ei pääse mun ytimeeni. Sillä siellä odottaa ainoastaan rakkaus.

Nyt en osaa päättää kuuntelenko äänikirjaa ja väritänkö värityskirjaa vai menenkö kauppaan ostamaan tarvikkeita chia-hilloon. On valtava etuoikeus pystyä pohtimaan puoli kahdeltatoista maanantai-iltana tällaisten vaihtoehtojen välillä, sen sijaan että takaraivossa jyskyttäisi paine nukkumaanmenosta.

(Luultavasti katson kuitenkin vain Fitnesspäiväkirjoja ja syön suklaata)