Olin pitkälle iltapäivään niin nuutunut, että silmiäni kirveli ja ajatukset jäivät alkutekijöihinsä, mutta nyt kun pitäisi rauhoittua, iltameditoida, pujahtaa peiton alle ja suosiollisesti mennä nukkumaan reippaasti ennen puoli viittä, kuten eilisaamuyöstä pääsi käymään, surraankin aivan mahdottomilla ylikierroksilla. Saattoi olla höhlä idea vetää cashew-porkkanapihvien jättämään tyhjiöön banaaniin ja raakakaakaojauheeseen pohjautuva smoothie, ne kun eivät aineksina tunnetusti ainakaan rauhoita kehoa.
Niin, ne pihvit. Olen näköjään omaksunut 23-vuotiaan minäni tapoja ja alkanut kloonata kaikkia mahdollisia ruoka-annoksia, joita tämän blogin alkutaipaleelta löytyy, mutta kyseiset pihvit olivat herkullisesta maustaan huolimatta melkoinen turhuus. Niihin meni nimittäin reippaasti päiväbudjetin ylittävä määrä rahaa - no okei on tekopyhää marmattaa siitä, kun kävin tänään myös kahvilassa mässäilemässä ja maksoin viidenkympin edestä laskuja - eivätkä ne täytä vatsaa enempää kuin köykäisen välipalan verran. Olen kuitenkin onnellinen tästä yhtäkkisestä ja itseltäni ikään kuin salassa tapahtuneesta aktivoitumisesta ruoanlaiton äärelle. Sehän on aivan hurjan tyydyttävää puuhaa se.
Nyt nautin harvinaisesta luksuksesta nimeltä käty, ja istun puolihämärässä keittiössä kera Jouluradion ja joulukuussa melkoisen lannistavalta tuntuvan sateen ropinan. Tuskinpa enää koskaan saamme nauttia kunnollisen kokoisista nietoksista ja hiljalleen taivaalta laskeutuvien isojen lumihiutaleiden alle peittymisestä, jotka vielä joitakin vuosia sitten tuntuivat itsestäänselviltä osilta joulun taikaa, ja joiden puute on tähän asti vaikuttanut enemmän hämmentävältä poikkeustilalta kuin loogiselta ja peruuttamattomalta seuraukselta ilmastonmuutoksesta.
Mutta en pysty menemään aiheeseen sen syvemmin juuri nyt, koska mulla on yksinäinen ja pieni olo ja tarvitsen ympärilleni turvaa, en ekokatastrofia. Ikävöin pehmeästi mutta kivuliaasti häntä, jonka kanssa ei nyt sovitusti olla tekemisissä, ja mieleni on päättänyt protestoida muistuttamalla jatkuvasti kaikista niistä hetkistä, joissa oloni oli hänen kanssaan onnellinen ja kepeä. Joissa olimme turvassa, ja joissa olimme auki. Missä on nyt kaikki se kiukku ja turhautuminen ja "mitä vaan mut ei tätä aaargh"-itkut, jotka niin fiksusti johdattivat meidät tähän päätökseen? Miksi kaikki ylitsevuotavan mahdottomat tunteet, joiden seurauksina tällaisia päätöksiä tehdään, katoavat heti kun niistä saattaisi vihdoinkin olla jotain hyötyä?
Okei, nyt alkaa loistavaa kyllä väsyttää. Pikku hiljentymiset tähän vielä, niin eivätköhän silmäni ala painua kiinni sellaisella tahdilla, etten ehdi edes hampaita pesemään. Mulla on kummallinen mutta nautinnolliselta tuntuva tapa nukahtaa päiväpeittoni päälle vaatteet yllä ja valot palaen, ja kömpiä sekavana pystyyn pesemään hampaita ja venkoilemaan yöpaitaa päälleni siinä vaiheessa kun reippaimmat meistä jo heräilevät töihin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Mitä kuuluu?