Olen katsonut melkein kokonaisen tuottarillisen verran Fitnesspäiväkirjoja viidessä päivässä, ja kuten aina käy ylitunteellisen mieleni sisällä, kun vietän tiiviisti aikaa kenen tahansa kanssa, oli kyseessä sitten romaanin päähenkilö, satunnainen tuttu festareilla tai tv-sarjan esiintyjä, olen nyt kiintynyt kaikkiin neljään sarjaa tähdittävään mimmiin niin pahasti, etten malttaisi mitään muuta tehdäkään kuin katsoa jaksoja jaksojen perään ja upottautua päälakeani myöten fitness-urheilun maailmaan.
Paitsi että sarja ei suinkaan kerro pelkästä urheilusta. Kaikkien sarjaan valikoituneiden upeiden naisten elämää toki määrittää liikkuminen hyvin vahvasti, mutta löydän parikymmenminuuttisista jaksoista yllättävää syvyyttä ja universaaleja, liikuttavia teemoja. Toisaalta se ei ole ihme: aina kun on ihmisistä kyse, löytyy lähes väistämättä jotakin samaistuttavaa ja tunnetasolla koskettavaa.
Voimakkaimman tunnesiteen olen punonut maailman ihanimpaan Tia-Maria Sokkaan, eli twerk queen Tinzeen, joka on ollut someseurattavissani jo vuosia, ja jonka muistan superpositiivisena tyyppinä jo yli neljän vuoden takaisesta harkastani Radio Nostalgiassa, jonka käytävillä saattoi törmätä milloin mihinkin artistiin tai näyttelijään, jotka kävivät haastiksissa jos ei Nostalgian niin samoissa tiloissa ja tiiviissä yhteistyössä toimineen NRJ:n studiossa. Mulla on tapana jäätyillä sellaisten henkilöiden edessä, jotka kantavat itsensä arvokkaasti ja jotka ehostavat itsensä miljoona kertaa upeammiksi kuin mun vaatimaton ja laittamaton olemukseni, mutta Tinzestä huokui häikäisevän kauniin ulkomuodon ytimestä sellainen vilpittömyys ja lämpö, että rentouduin lyhyen kohtaamisen aikana heti.
Some, keikat, musavideot ja haastikset antavat Tinzestä kuitenkin aina sen saman kuvan: pirteä ja positiivinen, nauravainen ja innostunut, sympaattinen ja riehakas. Fitnesspäiväkirjoissa hänestä kuitenkin kuoriutuu niin maanläheinen, herkkä, itsestäänselvästi itsevarmuutensa kantava sekä haavoittuvainen nainen, että olen kyynelehtinyt hänen pohdiskeluilleen varmasti ainakin jokatoisessa jaksossa. Suomalaisessa kulttuurissa on niin ennenkuulumattoman ihmeellistä suhtautua kehoonsa luontevasti ja rakastavasti ja juhlia omaa olemassaoloaan näkyvästi riemun ja räiskyvän energian kautta, että valitettavan moni suhtautuu Tinzen kaltaisiin rohkean avoimiin ja elämäniloisiin ihmisiin nuivasti ja halveksivasti. Vaikka ansioituneena keittiöpsykologina ja freudilaisten kliseiden rakastajana voin mennä takuuseen siitä, että kiukuttelu ja mustamaalaaminen kertovat pelkästä kateudesta, ei ilkeily silti ole oikeutettua. Koskaan. Kuten Tinze toteaa, on hänkin aivan normaali ihminen normaaleine tunteineen.
Mutta nyt en ruodi sarjaa enempää, sillä mulla riittäisi hurjasti pohdiskeltavaa muidenkin päähenkilöiden salatuista piirteistä, eikä sille riitä nyt kirjoitustilaa. Kuuntelen Frank Sinatran hurmaavaa joululevyä, jonka kuvittelin oikein rahisevan vanhanaikaisuuttaan, mutta jonka ilmestymisvuodeksi Spotify ilmoittaa 2017. Toisaalta siihen nähden että Sinatra kuoli yli kaksikymmentä vuotta sitten taitaa kuuloaistini nappaama vivahde olla aivan oikeassa.
Tänään tein aamiaisen vasta puoli kahden maissa, vaikka en vielä niinkään myöhäisessä vuorokauden vaiheessa kuullut kunnolla mahani murinoita. Heräsin aamulla järkyttävän syvistä unisyövereistä tunnin myöhemmin kuin oli tarkoitus, ja vaikka olisin kivenkovilta tuntuvien luomieni painosta päätellen voinut torkuttaa ja tuhista lämpimien peittojeni alla loppupäivän, olin reippaasti haalariin ja kirkkaankeltaisiin lenkkareihin sonnustautuneena ulkona ovesta nippanappa ennen yhtätoista. Sain matkallani Teurastamolle hakemaan alkuviikosta keskellä yötä tilaamaani Helsingin Kahvipaahtimon Joulukahvia otettua yhden jos toisenkin juoksuaskeleen, ja se ihmeellistä kyllä karisti kaiken nuutuneisuuden kehostani suorastaan aivosolukoitani myöten.
Matkallani takaisin kotiin POKS-podcastin jouluteemaisen erikois-tuotantokauden raikuessa korvissani bongasin taivaalta yhtäkkiä väistyneet pilvet ja suorastaan vaaleansinisen taivaan. Ehkä energisoitumiseni takana oli hölkkäilyn sijaan sittenkin iänikuisen painavan harmaan poistuminen tuolta pilvistä, ja auringon hetkellinen muistutus siitä, että kolmen päivän päästä aletaan jälleen kulkea kohti armeliaasti pitenevää päivää. Yritin ikuistaa tätä monotonisen värisiä päiviä kirkastanutta ilmiötä, mutta eihän se nyt kameralle asti missään nimessä voinut tallentua. Onneksi ihailemisen arvoisia ovat kuitenkin myös kasvini ja ensiluokkaisesti koristelemani ikkunanäkymä.
Myöhäisiltapäivästä uskaltauduin keittelemään maistiaiset upouudesta kahvistani, vaikka en normaalisti kofeiinillista kahvia hörpikään. Tai no okei, taidan epätoivoisesti yrittää ylläpitää käsitystä itsestäni kofeiinin torjujana, vaikka totuus on, että siemailen sitä vähintään paristi viikossa, tai aina kun vierailen jossakin Helsingin lukuisista lempikahviloistani (eli noin sata kertaa kuussa). Joka tapauksessa nyt testissä olleen Joulukahvin maku ei suoraan sanottuna ollut mikään kaikista sykähdyttävin, vaan havaitsin jotakin, joka tuntui liian tujulta ja kitkerältä. Mutta ensi kerralla kokeilen mutteripannulla alhaisempaa lämpöä, jotta kahvi uuttuisi hitaammin ja pehmeämmin, sekä lämmitettyä kauramaitoa, jota saa olla paljon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Mitä kuuluu?