Ihan ok glögitee

Elän taas aivan mahdotonta hulttioelämää, kun kello on puoli kolme yöllä ja tässä mä vaan siemailen glögiteetä - josta en vieläkään oikein tiedä onko se pahaa vai ok - ja syön miljoonatta Budapestiä ja hehkun aktiivista energiaa, joka ei millään salli nukkumaanmenemistäni. Saavuin menoistani noin kuutisen tuntia sitten, enkä ole tehnyt sen jälkeen mitään muuta kuin ollut sisällä, mutta en rehellisesti ymmärrä ollenkaan mihin aika hujahti ja millä ihmeellä täytin sen.

No, ainakin aloin kirjoittaa vuodenvaihteeseen tähtäämääni ig-postausta vuoden 2020 parhaista levyistä, mutta jumituin heti tokan kohdalla. Sen jälkeen kun olin kirjoittanut yhden albumilta löytyvän vallan mainion biisin lyriikat genius.comiin - sivusto, joka pelasti mut biisianalyysiaikoina monta kertaa säästämällä siltä vaivalta, että olisin joutunut kuuntelemaan jonkun kappaleen sata kertaa sisäistääkseni sen sanoman korvakuulolta - aloin opetella ulkoa toisen samaiselta levyltä löytyvän kappaleen huippukohtaa. Siinä vierähtikin sitten mukavat ainakin kolme tuntia, sillä riimit olivat yllättävän monimutkaisia muistaa, ja senkin jälkeen otin ainakin kuusikymmentä videopätkää itsestäni räppäämässä niitä kyseisiä rivejä. Onneksi kova työ palkittiin ja sain postattua aivan täydellisen version ig storyyn.

Nolottaisi, jos joku saisi tietää kuinka mahdottoman paljon aikaa käytän pilipalisomeen. Kai se on ainoa paikka, jossa koen yhteisöllisyyttä ja jossa on mahdollisuus saada palautetta, kun sellaisiin tarpeisiin vastaavaa työpaikkaa ei aikoihin ole ollut.

Ja ainii, albumi jonka kohdalle jäin jumittamaan taiteellisine projekteineni oli tietysti Lytän ja Tohtori Getton EP, joka julkaistiin paljonpuhuvaa kyllä synttärinäni. Se on tainnut kasvaa lempijulkaisukseni tältä vuodelta, jos ei Pimeää Hedelmää lasketa. Tai ehkä jopa jos lasketaan. Toisaalta en tiedä miksi aina pitäisi arvottaa. Jos valitsen kaksikymmentä parasta julkaisua, voivat ne kaikki olla parhaita. Ehkä asettelen ne aakkosjärjestykseen. Toivon kovasti että ehdin toteuttaa projektini vielä tämän vuoden puolella, sillä mulla on hieno visio layoutin ja visuaalisen ilmeen suhteen.

Tietenkin nyt kävi niin, että heti kun rauhoituin tähän höpöttämään, alkoivat silmäluomeni painaa järjettömän paljon. Tavallaan se on positiivista, mutta olen ollut häpeällisen laiska meditaation suhteen viime aikoina, enkä millään voi skipata sitä tänäkin iltana. Kunpa vain voisin levittäytyä tähän ikkunan alle missä nyt kirjoitan ja ummistaa silmäni. Ehkä se ei ole katastrofaalista jos niin teenkin, ainakin hetkeksi.

Viikko vaikuttaa hujahtaneen aivan epäreilun pikaista vauhtia, sillä tuntuu että olen vasta alkanut asettua Laajasaloon ihastuttavaan kissavahtikotiin. Toki olen viettänyt täällä suorastaan häpeällisen pitkiä aikoja putkeen, välillä kokonaisia vuorokausia poistumatta ulko-ovesta mihinkään, mutta silti keskiviikko ja kotiinpaluu alkavat ikävästi häämöttää. Ei auta kuin nauttia siitä mitä on ja ottaa tyynestä ilmapiiristä sekä hoivaavasta omasta rauhasta inspiraatiota oman kodin etsintään. Kunpa kämppiksetön elämä omassa kotipesässäni koittaisi mahdollisimman pian.

Ystäväni teki mulle liikuttavan piparitalon

Joulu oli hämmentävän hauska, ja on uskomatonta, että siitä on vasta kolmisen päivää. Tunsin itseni niin lellityksi ja etuoikeutetuksi ja samalla niin onnekkaaksi ja kiitolliseksi, kun isä toi mulle ja siskolle ja siskon pikku poitsuille valtavat kassilliset täynnä jouluruokia. En tiedä onko normaalia elää yli kolmekymppisenä edelleen rahattoman ja elämäänsä vasta aloittelevan teinin elämää siinä suhteessa, etten koskaan kykenisi kustantamaan kenellekään joulupäivällistä, en edes itselleni, ja etteivät prioriteetit rahan käytön suhteen yksinkertaisesti ole sellaiset. Mutta ei se kai ole edes relevanttia, että onko se normaalia. Sellaista se mun kohdalla yksinkertaisesti on, enkä näe sen muuttuvan niin kauan kuin arvoni ja maailmankuvani ovat tällaiset. Voihan sekin muuttua koska tahansa, tai jättää muuttumatta.

Joka tapauksessa on onnekasta ja luksusta omata sellainen turvaverkko ja perustavanlaatuinen luottamus elämään, että ylipäätään voin suhtautua noin. Yhtä hyvin voisi olla, että mun olisi pakko mennä duuniin. Mistä tulikin mieleen, että käynkin nyt tarkistamassa TE-palveluiden sivut (kiva että kerrankin muistin kutsua heitä oikealla nimellä työkkärin sijaan). Nyt jos koska on erityisen tärkeää olla menettämättä mitään tukia hölmöjen omien mokien takia.

Hups olihan siellä suorittamaton tehtävä, jonka määräpäivä oli kaksi kuukautta sitten, mutta kuin ihmeen kaupalla on työnhakuni edelleen voimassa. Nyt on parempi olla unohtamatta seuraavaa määräaikaa, joka tulee vastaan jo viikon päästä.

Olisi kyllä aivan uskomattoman helpottavaa löytää mielekäs osapäivätyö, jonka palkalla tulisin osa-aikaisuudesta huolimatta hyvin toimeen. Se avaisi rahaongelmien lisäksi henkisempiä lukkoja, kun saisin merkityksellisyyttä ja onnistumisen tunteita elämään.

Bambulamppu

Ainoa järkevä asia mitä juuri nyt voisin tehdä olisi mennä meditaation kautta nukkumaan, mutta huolestuin, että lupaavasti alkanut blogihöpöttämisen kausi unohtuu jälleen alkuunsa, jos en nyt reippaasti ota näppäimistöä kauniiseen käteen ja kerro tunnollisesti mitä kuuluu. Tietenkään hommassa ei oikeasti ole minkäänlaista velvollisuuden tuntua, vaan nautin täysin sydämin siitä, että meditaatioretriitin jälkimainingeissa heräillyt kirjoitusinto ja yleisemminkin luovuuden toiveikkaat aaltoilut eivät ole laantuneet mihinkään.

Päinvastoin: tuntuu että nytkin pms-päissäni ja menkkojen ekana päivänä olen vastoin normaaleja tapojani energisellä ja aktiivisella tuulella sykäyksittäin pitkin päiviä. Tavallisesti kiertopäivät 20-30 ovat enemmän tai vähemmän surullisia, vainoharhaisia, ahdistavia ja ailahtelevia, mutta nyt negatiiviset vaikutukset ovat olleet paljon armeliaammat. Kaiken kukkuraksi olen selvinnyt kuukautisten pahimman vaiheen yli ilman mitään kipuja, mikä on aivan ilmiömäistä. Olen ollut panevinani merkille, että jostain syystä paastoaminen vähentää tai suorastaan poistaa selässä tykyttävät krampit ja vatsanpohjassa salaman lailla viiltelevät kivut, joten on sinänsä onni, että viime päivinä fokukseni on ollut haudanvakavissa ihmissuhteisiin liittyvissä setvimisissä, enkä ole jaksanut tai muistanut ajatella sellaisia maallisia asioita kuin ravinto tai uni.

Olen extraotettu siitä, että ympärilläni on peräti monta ihmistä, jotka luottavat muhun sen verran, että päästävät kotiinsa asumaan kun reissaavat itse joulun vietossa tai synttäribileissä. Ensin viikonloppuna siskoni luovutti Matinkylässä sijaitsevan luksuscribinsä mulle mökkiviikonloppunsa ajaksi, joten sain nauttia miellyttävän suuresta omasta tilasta ja bonuksena huolehtia kiima-ajasta kärsivästä mustasta lemmikkipupusta, joka aivan ylikierroksilla juoksenteli hektistä ympyrää jalkojeni juuressa ja papanoi kaikkialle.

Omassa kodissani ei tarvinnut uinua kuin yksi yö, sillä pääsin jo reilusti ennen jouluaattoa ystäväni kauniiseen yksiöön Etu-Töölöön hänen lähdettyä kissojensa kera kohti Turkua. Se olikin onni onnettomuudessa, sillä kävin sattumoisin kiivaan ja äärettömän vaikeita aihepiirejä sisältäneen YHDEKSÄN tuntia kestäneen puhelun eilisyönä, jonka päättymisaikaa puoli kahdeksalta aamulla kämppikseni tuskin olisivat arvostaneet. Sain siis rauhassa itkeä, huutaa, pohdiskella ja tehdä sovintoa läpi yön ilman pelkoa siitä, että jaan taas yksityisasioitani tahtomattani koko maailmalle.

Kun vielä huomenna siirryn Laajasaloon kissavahdiksi, on sohvasurffailuseikkailuni päässyt ansiokkaasti loppumetreille ja voin rauhoittua joulutunnelmaan.

Vaikka nyt jos koska pitäisi todella keskittyä rahapennosten säästämiseen, en yksinkertaisesti kyennyt vastustamaan Facebookin "Rento Hippikirppis"-ryhmästä löytynyttä kymmenen euron bambulamppua. Se istuu ilahduttavan soveliaasti alttarilleni, joka alkaa muuten olla kaikesta mukamas pakollisesta krääsästä niin tukkoisessa kunnossa, että pieni uuden vuoden puhdistusprojekti voisi olla paikallaan. Muutenkin olisin erittäin ylpeä itsestäni jos malttaisin kaivaa imurin kaapista ja siivota huoneestani jälleen yhdet kolmen kuukauden pölykasat. On aivan onnetonta kuinka paljon vastustelen siivoamista. Järjestelyssä olen hyvä, mutta ajatuskin siitä, että puhtaana pitämisen eteen pitäisi tehdä jotakin - minun pitäisi - aiheuttaa lähinnä 5-vuotiaan kiukkukohtaukseen verrattavia reaktioita.

Katselin äsken Areenasta vielä vuorokauden verran saatavilla olevan Louis Therouxin kolmiosaisen dokkarisarjan keskimmäisen osan, jossa keskitytään prostituutioon ja ihmiskauppaan. En tiedä kyteekö mussa jonkinlainen kyynisyys vai onko tämä avuttomuutta maailman menon edessä, mutta tällä kertaa dokkari ei oikein herättänyt tunteita. Ensimmäinen jakso kipulääkekoukussa olevista huumeidenkäyttäjistä ravisteli mua jostakin syvältä, mutta tämäniltaisen katselukokemuksen aikana enemmänkin nyökyttelin tietävästi (vaikka tietenkään en tiedä millaista on seistä Bostonissa kadunkulmassa odottamassa pokaa) enkä oppinut olennaisesti mitään uutta.

Tämä hurmaava mies yllä olevassa kuvassa oli vankilasta yhytetty entinen parittaja, joka näin ystävällisesti suostui avaamaan kunnioittavia ajatuksiaan uhreistaan ja seksiä työkseen myyvistä naisista. En ymmärrä kuinka jokainen näinkin misogynistisessa ja järkyttävään naisvihaan pohjautuvassa systeemissä kuin parittaja-paritettu -asetelmassa elävä henkilö tuntui dokkarissa olevan sitä mieltä, että homma on ihan ok. Ja toisaalta taas pystyn omien epäterveiden käytösmallieni pohjalta kuitenkin tajuamaan häivähdyksen. Jos olet rakastunut ihmiseen, joka kohtelee sinua huonosti, kyllä sinä valitset aina sen rakkauden. Kunnes yhtenä päivänä enää et.

Tinzeä ja Sinatraa

Olen katsonut melkein kokonaisen tuottarillisen verran Fitnesspäiväkirjoja viidessä päivässä, ja kuten aina käy ylitunteellisen mieleni sisällä, kun vietän tiiviisti aikaa kenen tahansa kanssa, oli kyseessä sitten romaanin päähenkilö, satunnainen tuttu festareilla tai tv-sarjan esiintyjä, olen nyt kiintynyt kaikkiin neljään sarjaa tähdittävään mimmiin niin pahasti, etten malttaisi mitään muuta tehdäkään kuin katsoa jaksoja jaksojen perään ja upottautua päälakeani myöten fitness-urheilun maailmaan.

Paitsi että sarja ei suinkaan kerro pelkästä urheilusta. Kaikkien sarjaan valikoituneiden upeiden naisten elämää toki määrittää liikkuminen hyvin vahvasti, mutta löydän parikymmenminuuttisista jaksoista yllättävää syvyyttä ja universaaleja, liikuttavia teemoja. Toisaalta se ei ole ihme: aina kun on ihmisistä kyse, löytyy lähes väistämättä jotakin samaistuttavaa ja tunnetasolla koskettavaa.

Voimakkaimman tunnesiteen olen punonut maailman ihanimpaan Tia-Maria Sokkaan, eli twerk queen Tinzeen, joka on ollut someseurattavissani jo vuosia, ja jonka muistan superpositiivisena tyyppinä jo yli neljän vuoden takaisesta harkastani Radio Nostalgiassa, jonka käytävillä saattoi törmätä milloin mihinkin artistiin tai näyttelijään, jotka kävivät haastiksissa jos ei Nostalgian niin samoissa tiloissa ja tiiviissä yhteistyössä toimineen NRJ:n studiossa. Mulla on tapana jäätyillä sellaisten henkilöiden edessä, jotka kantavat itsensä arvokkaasti ja jotka ehostavat itsensä miljoona kertaa upeammiksi kuin mun vaatimaton ja laittamaton olemukseni, mutta Tinzestä huokui häikäisevän kauniin ulkomuodon ytimestä sellainen vilpittömyys ja lämpö, että rentouduin lyhyen kohtaamisen aikana heti.

Some, keikat, musavideot ja haastikset antavat Tinzestä kuitenkin aina sen saman kuvan: pirteä ja positiivinen, nauravainen ja innostunut, sympaattinen ja riehakas. Fitnesspäiväkirjoissa hänestä kuitenkin kuoriutuu niin maanläheinen, herkkä, itsestäänselvästi itsevarmuutensa kantava sekä haavoittuvainen nainen, että olen kyynelehtinyt hänen pohdiskeluilleen varmasti ainakin jokatoisessa jaksossa. Suomalaisessa kulttuurissa on niin ennenkuulumattoman ihmeellistä suhtautua kehoonsa luontevasti ja rakastavasti ja juhlia omaa olemassaoloaan näkyvästi riemun ja räiskyvän energian kautta, että valitettavan moni suhtautuu Tinzen kaltaisiin rohkean avoimiin ja elämäniloisiin ihmisiin nuivasti ja halveksivasti. Vaikka ansioituneena keittiöpsykologina ja freudilaisten kliseiden rakastajana voin mennä takuuseen siitä, että kiukuttelu ja mustamaalaaminen kertovat pelkästä kateudesta, ei ilkeily silti ole oikeutettua. Koskaan. Kuten Tinze toteaa, on hänkin aivan normaali ihminen normaaleine tunteineen.

Mutta nyt en ruodi sarjaa enempää, sillä mulla riittäisi hurjasti pohdiskeltavaa muidenkin päähenkilöiden salatuista piirteistä, eikä sille riitä nyt kirjoitustilaa. Kuuntelen Frank Sinatran hurmaavaa joululevyä, jonka kuvittelin oikein rahisevan vanhanaikaisuuttaan, mutta jonka ilmestymisvuodeksi Spotify ilmoittaa 2017. Toisaalta siihen nähden että Sinatra kuoli yli kaksikymmentä vuotta sitten taitaa kuuloaistini nappaama vivahde olla aivan oikeassa.

Tänään tein aamiaisen vasta puoli kahden maissa, vaikka en vielä niinkään myöhäisessä vuorokauden vaiheessa kuullut kunnolla mahani murinoita. Heräsin aamulla järkyttävän syvistä unisyövereistä tunnin myöhemmin kuin oli tarkoitus, ja vaikka olisin kivenkovilta tuntuvien luomieni painosta päätellen voinut torkuttaa ja tuhista lämpimien peittojeni alla loppupäivän, olin reippaasti haalariin ja kirkkaankeltaisiin lenkkareihin sonnustautuneena ulkona ovesta nippanappa ennen yhtätoista. Sain matkallani Teurastamolle hakemaan alkuviikosta keskellä yötä tilaamaani Helsingin Kahvipaahtimon Joulukahvia otettua yhden jos toisenkin juoksuaskeleen, ja se ihmeellistä kyllä karisti kaiken nuutuneisuuden kehostani suorastaan aivosolukoitani myöten.

Matkallani takaisin kotiin POKS-podcastin jouluteemaisen erikois-tuotantokauden raikuessa korvissani bongasin taivaalta yhtäkkiä väistyneet pilvet ja suorastaan vaaleansinisen taivaan. Ehkä energisoitumiseni takana oli hölkkäilyn sijaan sittenkin iänikuisen painavan harmaan poistuminen tuolta pilvistä, ja auringon hetkellinen muistutus siitä, että kolmen päivän päästä aletaan jälleen kulkea kohti armeliaasti pitenevää päivää. Yritin ikuistaa tätä monotonisen värisiä päiviä kirkastanutta ilmiötä, mutta eihän se nyt kameralle asti missään nimessä voinut tallentua. Onneksi ihailemisen arvoisia ovat kuitenkin myös kasvini ja ensiluokkaisesti koristelemani ikkunanäkymä.

Myöhäisiltapäivästä uskaltauduin keittelemään maistiaiset upouudesta kahvistani, vaikka en normaalisti kofeiinillista kahvia hörpikään. Tai no okei, taidan epätoivoisesti yrittää ylläpitää käsitystä itsestäni kofeiinin torjujana, vaikka totuus on, että siemailen sitä vähintään paristi viikossa, tai aina kun vierailen jossakin Helsingin lukuisista lempikahviloistani (eli noin sata kertaa kuussa). Joka tapauksessa nyt testissä olleen Joulukahvin maku ei suoraan sanottuna ollut mikään kaikista sykähdyttävin, vaan havaitsin jotakin, joka tuntui liian tujulta ja kitkerältä. Mutta ensi kerralla kokeilen mutteripannulla alhaisempaa lämpöä, jotta kahvi uuttuisi hitaammin ja pehmeämmin, sekä lämmitettyä kauramaitoa, jota saa olla paljon.

Nyt menen lyhyen meditaation kautta nukkumaan. On ihastuttavaa olla näinkin ihmisten aikoihin väsynyt tavalla, joka viestittää selkeästi, että nyt nukkumaan, sen sijaan että surffailisin vielä kaksi tuntia tyhjänpäiväisten meme-tilien loputtomissa aalloissa.

Kokki-minä aktivoituu

Olin pitkälle iltapäivään niin nuutunut, että silmiäni kirveli ja ajatukset jäivät alkutekijöihinsä, mutta nyt kun pitäisi rauhoittua, iltameditoida, pujahtaa peiton alle ja suosiollisesti mennä nukkumaan reippaasti ennen puoli viittä, kuten eilisaamuyöstä pääsi käymään, surraankin aivan mahdottomilla ylikierroksilla. Saattoi olla höhlä idea vetää cashew-porkkanapihvien jättämään tyhjiöön banaaniin ja raakakaakaojauheeseen pohjautuva smoothie, ne kun eivät aineksina tunnetusti ainakaan rauhoita kehoa.

Niin, ne pihvit. Olen näköjään omaksunut 23-vuotiaan minäni tapoja ja alkanut kloonata kaikkia mahdollisia ruoka-annoksia, joita tämän blogin alkutaipaleelta löytyy, mutta kyseiset pihvit olivat herkullisesta maustaan huolimatta melkoinen turhuus. Niihin meni nimittäin reippaasti päiväbudjetin ylittävä määrä rahaa - no okei on tekopyhää marmattaa siitä, kun kävin tänään myös kahvilassa mässäilemässä ja maksoin viidenkympin edestä laskuja - eivätkä ne täytä vatsaa enempää kuin köykäisen välipalan verran. Olen kuitenkin onnellinen tästä yhtäkkisestä ja itseltäni ikään kuin salassa tapahtuneesta aktivoitumisesta ruoanlaiton äärelle. Sehän on aivan hurjan tyydyttävää puuhaa se.

Nyt nautin harvinaisesta luksuksesta nimeltä käty, ja istun puolihämärässä keittiössä kera Jouluradion ja joulukuussa melkoisen lannistavalta tuntuvan sateen ropinan. Tuskinpa enää koskaan saamme nauttia kunnollisen kokoisista nietoksista ja hiljalleen taivaalta laskeutuvien isojen lumihiutaleiden alle peittymisestä, jotka vielä joitakin vuosia sitten tuntuivat itsestäänselviltä osilta joulun taikaa, ja joiden puute on tähän asti vaikuttanut enemmän hämmentävältä poikkeustilalta kuin loogiselta ja peruuttamattomalta seuraukselta ilmastonmuutoksesta.

Mutta en pysty menemään aiheeseen sen syvemmin juuri nyt, koska mulla on yksinäinen ja pieni olo ja tarvitsen ympärilleni turvaa, en ekokatastrofia. Ikävöin pehmeästi mutta kivuliaasti häntä, jonka kanssa ei nyt sovitusti olla tekemisissä, ja mieleni on päättänyt protestoida muistuttamalla jatkuvasti kaikista niistä hetkistä, joissa oloni oli hänen kanssaan onnellinen ja kepeä. Joissa olimme turvassa, ja joissa olimme auki. Missä on nyt kaikki se kiukku ja turhautuminen ja "mitä vaan mut ei tätä aaargh"-itkut, jotka niin fiksusti johdattivat meidät tähän päätökseen? Miksi kaikki ylitsevuotavan mahdottomat tunteet, joiden seurauksina tällaisia päätöksiä tehdään, katoavat heti kun niistä saattaisi vihdoinkin olla jotain hyötyä?

Okei, nyt alkaa loistavaa kyllä väsyttää. Pikku hiljentymiset tähän vielä, niin eivätköhän silmäni ala painua kiinni sellaisella tahdilla, etten ehdi edes hampaita pesemään. Mulla on kummallinen mutta nautinnolliselta tuntuva tapa nukahtaa päiväpeittoni päälle vaatteet yllä ja valot palaen, ja kömpiä sekavana pystyyn pesemään hampaita ja venkoilemaan yöpaitaa päälleni siinä vaiheessa kun reippaimmat meistä jo heräilevät töihin.

Suru

Hassua miten olen tänään ollut kaikkea muuta kuin surullinen, mutta kuitenkin miettiessäni ytimekkäintä nykyolotilaa ja nykyolosuhdetta kuvaavaa adjektiivia, nousi intuitiivisesti esiin tuo neljäkirjaiminen turvallinen ja varmasti jo lapsuudessa rakkaaksi muodostunut tuntemus. Suru. Se on niin helppo ja hauras, romanttinen ja harmiton - sen heittämistä ilmoille jonkun semitutun vastaantulijan kysyessä kadulla epäkiinnostuneen huolettomasti "no mitäs sulle kuuluu?" ei tarvitse stressata, sillä kaikkihan meistä tuntevat helppoa surua, eikä sitä tarvitse hätkähtää.

Helppoa se todella onkin, mutta vain tänään. Toisina päivinä se voi olla lamaannuttavaa ja kuristavaa. Se voi turruttaa helpottavan raivon ja repivät ikävän tunteet armeliaasti unohtamaan saavan vihan. Useimmiten se hukuttaa.

Mutta ei tänään! Tänään se on vain aamun varomattomissa, tarpeettoman aukinaisissa hetkissä pintaan pulpahtanut muistutus siitä, että jokin on muuttumassa. Se vierailee välillä vatsanpohjassa, lähettää hentojen jännityskouraisujen kautta liikkeelle vaarattomia tärinäaaltoja, jotka valuvat sormenpäitä pitkin taivaalle ennen kuin ehdin kunnolla huolestua. Oikeastaan en ole huolestunut ollenkaan. Olen ollut stressaantunut, ahdistunut, uupunut ja säikky, mutta en huolestunut.

Istahdin puolisen tuntia sitten alas mattoni reunalle, aivan avaran huoneeni laitaan, nojasin selkäni vasten patteria ja tunsin hengitykseni aivan automaattisesti kierähtävän syvemmille vesille. Painoin lompakolleni ikävän mutta mielenterveydelleni välttämättömän seitsemäntoista euroa maksavan meditaatiosovelluksen "The-Head-Heart-Gut Check-In" -kokonaisuuden päälle ja asetuin liikkumattomuuteen. Tietenkin liikun koko ajan, milloin selkärankaani suoristaen, milloin lantiotani keinutellen, milloin kärsimättömästi rintakehääni puolelta toiselle siirrellen, mutta kiitos viime viikon intensiivisen online-meditaatioretriitin tuntui suorastaan kiitolliselta istahtaa alas ja sulkea silmät, sillä  onnekasta kyllä liikkumattomuus tapahtui nimenomaan mielen portaikoissa.

Yksi tärkeimmistä opetuksista viiden päivän retriittikokemuksessa oli se, että vaikka meditaatio itsessään voi herättää kuinka raskaita tuntemuksia tahansa, on sille omistettu aika aina eheyttävää. Siitä muodostui viime päivinä sydämelliseltä ja lohdulliselta tuntuva turvapaikka.

Totta kai siinä vaiheessa kun sovelluksen perustajan ja jo viisi vuotta sitten rakkaaksi idolikseni kasvaneen Melli O'Brienin ääni äskeisen session aikana kehotti laskemaan käden sydämelle ja kuulostelemaan sen vastauksia, puhkesin vapauttavaan itkuun. Nyt, jälkeenpäin, kaiken akuutin ulos päästäneenä, samanaikaisesti sattuu ja tuntuu toiveikkaalta. Mulla on kannateltu olo - sellainen, että vaikka ulkomaailmasta kuinka kohdistettaisi hyökkäyksiä mun pientä ja arvokasta olemustani vastaan, se ei pääse mun ytimeeni. Sillä siellä odottaa ainoastaan rakkaus.

Nyt en osaa päättää kuuntelenko äänikirjaa ja väritänkö värityskirjaa vai menenkö kauppaan ostamaan tarvikkeita chia-hilloon. On valtava etuoikeus pystyä pohtimaan puoli kahdeltatoista maanantai-iltana tällaisten vaihtoehtojen välillä, sen sijaan että takaraivossa jyskyttäisi paine nukkumaanmenosta.

(Luultavasti katson kuitenkin vain Fitnesspäiväkirjoja ja syön suklaata)

Kuningas empiressäni

Koko päivän on päässäni soinut ja tiedostamattani hyräilyksi asti taipunut

I'm like a burning fire leave me you old vampire ... I'm really not afraid

ja yllättäen se on kuin täydellisesti tätä kevättä varten muotoutunut mantra, niin täynnä viisautta ja turvaa ja luottamusta sisimpään, siihen ikuiseen tuleen, joka meissä kaikissa kytee ja roihuaa, jos sen löydämme ja uskallamme sytyttää. Jos uskallamme ihan todella kokonaisvaltaisesti tiputella pois ne kuonat ja haitallisuudet, joita ties mistä syistä olemme yllemme keränneet. Mä en ainakaan vielä ole kunnolla edes aloittanut tätä prosessia. Tiedän, että kevät pärisee mulla tällä kertaa kai kovempaa kuin koskaan, ja jostain kaukaa on lähtenyt puhaltamaan korkeuksiin nostattavat tuulet, mutta tässä niitä haistellessa ja hiljaisena odottaessa en aio tempautua mukaan, ainakaan kokonaan, ainakaan vielä, sillä olen myös varmempi kuin ennen siitä, että rauha ja luottamus ovat avaimet. Ennen kaikkea luottamus; riehua kyllä saa jos oikein kovasti siltä tuntuu.

Välillä I'm really not afraid taipuu mussa huomaamattani I'm really not ok:ksi, ja voi sekin pitää paikkansa. Mutta jotenkin aina ei ookoona sitä on kuitenkin niin täydellisen ookoo.

Sain tänään kuittailua siitä, että äänestin Kristallipuoluetta, ja mietin vain että mitäh, enkö olekaan niin selkeä näkemysteni ja maailmankatsomukseni suhteen kuin luulen. Kai suurin osa sfääreilyistä sitten tapahtuu pääni sisällä, ja ulospäin välittyy hillitympi ja realistisempi minä. Tai realistisempi ulkomaailmalle, vähemmän realistinen ydinminälle. Nyt pudottaudun materiaaliseen maailmaan tuijottelemaan Gossip Girlia ja syömään banaanimössöä, sillä täysinäinen nautinto se on turhanpäiväisinkin nautinto.

Aukes

Kun viikonloppu alkaa tyhjässä kuvausstudiossa pidetyillä neljän hengen dubstep-jungle-psyke-tekno-bileillä, joissa käytössä on hehtaareittain (ainakin henkisesti) vapaata pimeää psykedeelisin koristein ja lämpimän värikkäin lampuin koristeltua tilaa, jossa tanssia, ennestään suht tuntemattomien ihmistenkin keskellä kaikkensa antaen ja vapauttaen, ei sunnuntaihin ole mahdollista laskeutua ilman sinne tänne poukkoilevaa energiaa, hätäistä mutta raukeaa, tiivistettyä mutta lietsottua, ei oikein minkään muotoista ja kuitenkin niin vangitsevaa, että sen alle on mahdoton rauhoittua. Voi myös johtua siitä, että join eilen JA tänään kupposellisen kahvia, mitä hivelevimmän herkullista mutta vaivihkaiseen levottomuuteen yllyttävää.

Tähän kaiken todellisen onnen keskelle tuon hyvin triviaalin riemunpuuskan. Kännykkäni netti on tökkinyt pitkin iltaa, mikä on todella harmillista tällaiselle toivottomalle someaddiktille, ja nyt kun buuttasin tuon rakkaan oranssiin kissakuosiseen koteloon käärityn vehkeeni, se tahtoi päivittää facebookin, mutta ei melko ristiriitaisesti vastoin omaa tahtoaan suostunutkaan sitä tekemään ilman wifi-yhteyttä. Koetin säätää läppärin ja puhelimen yhteyttä kuntoon, enkä meinannut onnistua, mutta sitten onnistuin!

Olin jo intoa puhkuen kirjoittamassa tästä kokonaisen novellin verran, mutta kyllästyin sisällöttömään tarinaan jo tuossa alkuvaiheessa, ja siksi loppuhuipennus olikin hyvin antikliimaksinen. Olisi riittänyt kun olisin heti alkuun todennut vain, että jes, äfbeen päivitys done.

Tästä kyseisen koukuttavan siniristilipun väreillä siunatun sovelluksen nimen ääntämisestä on muuten viime aikoina tullut mulle monelta taholta sen verran kuittailua, että olen itsekin alkanut kiinnittää huomiota siihen. En sano feisbuuuk, vaan feisbukk, mikä on ilmeisesti jollain lailla pieleen menevä sekä hienostoruotsalainen äännähdys. Mutta en välitä enkä sitä muuta, vaikka se särähtää yltiöpäisen huomioimisen johdosta jo omaankin korvaani.

Oikeastaan en aikonut tehdä tästä mitään viikonloppuraporttia, mutta en kyllä aivan näin kuiva-aiheistakaan. Tai ehkä palasin kuukausien (meinasin oikein heittäytyä dramaattiseksi ja kirjoittaa vahingossa vuosien) tauon jälkeen vain päivittämään mobiilinettini tilan kaikkien huikean kiinnostuneiden lukijoiden iloksi. Se toimii nyt kitkattomasti, mutta unensaantioloni ei - tahtoisin melkeinpä lähteä metsään poukkoilemaan, tai jollekin kalliolle ulvomaan pääni sisällä (koska olen niin estoinen, etten voi sitä äänellisesti tehdä, paitsi että miksi ylläpidän itsestäni kuvaa estoisena, kun en oikeasti ole mitään, mitä en halua olla? Enkä sen puoleen kyllä mitään sellaistakaan, mitä haluan olla), tai jotenkin muutoin purkamaan tätä parin vuorokauden aikana syntynyttä hämmennyksen värittämää syvien tunteiden kuohua. Tahtoisin heittäytyä päätä pahkaa keskelle sitä tulenlieskaisinta nautintoa, joka syntyy kahden samanmielisen kohdatessa ja toisiinsa uppoutuessa, mutta toisaalta jokin punainen vilkuttaa stoppia, eikä keskelle intohimoa rysähtäminen voi olla ratkaisu. Mutta samalla tämä kutkutus vatsanpohjassa ja välähdykset hänen inkkarikasvoistaan, värisyttävästä hengityksestään, syvälle universumin keskipisteeseen vetävistä silmistään puhuvat toista kieltä, sitä sydänchakraa pakahduttavalla voimalla avaavaa kieltä, johon niin haluaisin sukeltaa.

En silti aio analysoida, sillä tämä on nyt-hetki-harjoitus, kuten pitkän ja useimmiten vaikeasti muistettavuudessaan mahdottomalta tuntuvan kaavan kautta opettelen koko elämästäni luomaan. Nyt tämä nyt sanoo, että nuku Riina, huomenna on radiopäivä ja joogapäivä ja metsäpäivä kenties ja venyttelypäivä ja tasapainopäivä. Kiitos maailma kun luot näitä kauniita asioita koettavakseni.

z z z

Aina käy näin kun nukun aivan liian vähän. Seuraavana päivänä eka puolisko menee kummallisessa turtuneessa kaaoksessa, ja toinen puolisko, juuri se, jonka pitäisi ensi yön optimaalisuutta ajatellen alkaa painaa silmäluomia alaspäin, pirteyttää kohti suorastaan hysteeristä virkkuolotilaa. Kuuntelen tässä jo nyt ensi maanantain radiota silmällä pitäen spotifyn hengenpelastajaominaisuuden eli related artistsin kautta lukuisia avautuvia polkuja, jotka ovat jo tähänastiseen elämääni mennessä johdattaneet mut niin monen uuden tuttavuuden ja harvinaisen timantin äärelle, että kertoja ei voi millään laskea.

Olen niin väsynyt, että unohdin jo sen pointin, jota aloin tämän tekstiblokin alkuun pusertamaan. Niin, se unisuus. Luin eilen ennen nukahtamista kirjaa nimeltä Stop thinking. start living. Tämä Richard Carlson -nimisen äijän mestariteos on koristanut kirjahyllyäni jo ainakin parisen vuotta - muistaakseni sain sen viisaalta äidiltäni avoliittoni mentyä rikki, tai pikemminkin hiivuttua kohti luonnollista kuolemaansa - ja on lepäillyt siellä mua kylläkin kiinnostaen mutta antaen kirjastokirjojen ja näiden deadlinejen ohittaa itsensä.

Eilen olin jälleen ihmissuhteisiin liittyvistä seikoista niin äärimmäisen hajalla, että istuin keskiyön jälkeen puoli tuntia matollani tuijottamassa hädissäni ympäristöäni, itkemässä kuin pikkulapsi ja pyytämässä apua keneltäs muulta kuin universumilta itseltään. Taisin sanoa useampaan kertaan ääneen "auta mua universumi, pliis auta mua". Ei edes nolota, sillä johtuivat ne mistä vaan, hätätilani ovat emotionaalisesti niin painavia, että kaikki, myös melodramaattiset keinot, ovat sallittuja. Jokin sai mut puoliksi summamutikassa tarttumaan tähän edellisessä kappaleessa nimettyyn itsehoito-oppaaseen, ja kuinka ollakaan, olin jo parin sivun päästä niin rauhoittuneessa ja hymyileväisessä tilassa, että mun pitänee tunnetilasivupersoonineni ryhtyä näyttelijäksi. Menin lokoisassa mielentilassa nukkumaan, ja luulin olevani ovela taktikoidessani nukahtamisajankohdan kahteen jaksaakseni vuorokauden päästä valvoa aamukuuteen teknon sykkeessä.

No, ei teknoa, eikä unta, eikä mitään aiotuista suunnitelmista. Tuhisin kyllä mukavat pari tuntia, mutta aamuneljältä havahduin hikisenä ja täysin valveilla yöhön, joka ei suonut mulle enää milliäkään unta. Jos olisin edelleen minä vuosimallia 2013, olisin raivonnut ja itkenyt ja stressannut tulevat tunnit, sillä ennen vanhaan suurin pelkoni oli unettomuus, joka mielestäni pamahti päälle heti kun yksikin yö vierähti hieman vajavaisilla unosilla. Viime yönä kuitenkin makoilin rauhassa ja mietiskelin pienoisen pääni puhki, lähinnä synkkiä ja raskaita ajatuksiani, joita en Carlsonin järkevistä opeista huolimatta saanut syvyyksissäni laantumaan. Itse asiassa ne rullasivat sellaisella jyskeellä, että huomasin vatsani olevan aivan jännityksestä kippuralla, eikä edes yleensä niin unettava puolen tunnin yoga nidra - metodi, jossa keho käydään täydessä liikkumattomuudessa läpi kohta kohdalta - aiheuttanut tajunnantilan hämärtymistä.

Aamukuudelta shoppailin Katin Tavaran mustasta perjantaista Överdogin pipon ihan vain Francis Koiran vuoksi (vaikka hyvä on, onhan tällä levylafkalla vaikka mitä muitakin koviksia) ja kuuntelin spotifysta jokseenkin narisevaäänisen (ihan kuin mä) mutta sympaattisen sedän nukahtamisen avustamiseen tarkoitetun podcastin jaksoa, jossa puhuttiin sillan pussaamisesta. Koetin jonkin aikaa roikkua mukana epäjohdonmukaisissa assosioinneissa ja vaihdoin sitten perinteisempään unimusasoittolistaan, jonka selektio sai mut aivan itsestään ajattelemaan pilvien päällä sydämien keskellä istuskelemista. So that was okay.

Kai mä jonkin verran nuokahtelin, mutta ysiltä heitin pyyhkeen kehään ja itseni nahkeiden vällyjen välistä suihkuun ja rojahdin takaisin petiin, tällä kertaa pedattuun sellaiseen, katselemaan Pocahontasia. Keskityin jonkin aikaa tämän kauniin värikkään ja filosofisen Disney-leffan maailmaan, kunnes koko unettomuuteni aiheuttanut solmu pitkään odottamani puhelun myötä selvisi, ja pääsin vihdoin relaamaan. Haluaisin niin kovasti olla riippumaton ja itsenäinen, mutta harmillista kyllä periaatteeni on alkanut vuotaa ja välitän erinäisistä henkilöistä sen verran, että näiden toiminta korreloi mielentilani kanssa. Inhoan ja rakastan tätä tilannetta. Se on kuin äärimmäisen haastava mutta kiehtova mysteeri, jonka aion vielä jokin päivä ratkoa niin, etten joudu hylkäämään ihanteitani, mutten myöskään luopumaan sellaisista kauneuksista kuin toiset ihmiset ja näiden mukanaan tuomat tunnepitoiset vaikutukset. Siihen asti mä kai vaan sekoilen ja käyn kerta toisensa jälkeen läpi samat murskaavat tuntemukset.

Kuuntelen tässä sellaisia vanhoja suosikkeja ekalta lukiovuodelta kuin Snow Patrol ja Carpark North, mutta herranjestas että on muussista ja mitäänsanomatonta räminää. Niin sitä vain muuttuu kymmenessä vuodessa. Totta tosiaan, olen viikon päästä KAKSIKYMMENTÄSEITSEMÄN VEE. Tuntuu nuoremmalta ja alussaolevammalta kuin koskaan elämässäni. Nyt koetan mummona juoda uniteetä ja kehomeditoida, koska olen päättänyt sitoutua 8 viikon mindfulness-ohjelmaan ja tiedän tiedän tiedän sen olevan yksi vuorenvarmoista apukeinoista tähän nykyiseen hetkittäin suorastaan apaattiseen päämäärättömyyteen. Joten kipinkapin rauhoittumaan tästä tietokoneen keskittymishäiriöisyyskirkkaudesta nyt, heippa.

Sum semi deep shit

Hassua miten sitä luo itselleen aikataulujua työttömänäkin. Tai en tiedä onko se lainkaan niin hassua, jos on asennoitunut siten, miten aina luulen olevani, eli elämä ei määrity työn kautta ja työ ei ole tärkeintä ja blaablaa. Kun kuukausi sitten aloitin jälleen yhden suloisen olemisaikakauden, totesin itselleni, että olen viimeinkin päässyt yli huonosta omatunnosta ja salakavalan alitajuisesta hyödyttömyyden tunteesta, joka työttömyyskausiani aiemmin on varjostanut. Mutta olenko sittenkään? Rakennan päiväni täyteen tekemistä, olkoonkin että löysällä aikataululla ja erittäin joustavalla ja hetkestä toiseen muuttuvalla sisällöllä. Mutta rakennan joka tapauksessa. Onko se tarvetta olla edes jollain lailla kiinni tuolla jossain ulkopuolellani tapahtuvassa kellonaikamaailmassa? Jos tiedostan sen olemassaolon, eikö se jo merkitse, että sillä on roolinsa elämässäni, ja nimenomaan osallistavana, ei erottelevana tekijänä?

Pystyin pari viikkoa elämään täysillä sen periaatteen mukaan, että tässä mä joka hetkessä teen elämääni ja tämä aika on täysin yhtä arvokasta kuin jonkun toisen palveluksessa vietetty, ellei arvokkaampaakin. Mutta pikkuhiljaa olen lipsunut takaisin olemiseen, jossa kyllä pääosin nautin tekemisistäni ja koen puuhasteluni jotakuinkin merkityksellisenä, mutta samalla väliaikaisena. Aivan kuin odottaisin jotakin uutta aikakautta alkavaksi ja aivan kuin ainoa sen mahdollistava tekijä olisi uusi työ.

Selasin pari viikkoa sitten joutilaisuuksissani työkkärin sivuja ja löysin yhden videokuvaamiseen (onkohan tuo ilmaus auttamattoman vanhentunut ja osoittaa kuinka pihalla olen videoskenestä) keskittyneen pestin, joka puitteiltaan vastasi kaikin tavoin sellaisia epämääräisiä toiveita, joita en ole sen kummemmin pohdiskellut, mutta jotka tiedän olemassaoleviksi. En kuitenkaan tosissani edes harkinnut hakemista. En vain ole valmis siihen. Mutta olenko liian takertunut kahteen edelliseen vuoteen pohjautuviin muistoihin itseeni sulkeutumisesta ja haahuilusta, joka on tehnyt värittömästä vuodenajasta kauniin ja tunnekuohuisan? Tällä hetkellä en edes muista, milloin viimeksi olisin kokenut yhtään pidempien aikakausien verran sitä perustavanlaatuista ei-mihinkään kohdistuvaa rakkautta ja rauhaa, joka mielessäni määrittää erityisen vahvasti viime talvea. Tietystikin mieli on petollinen ja epäluotettava kumppani tällaisissa epäfaktamaisissa välähdyksissä, mutta yhtä kaikki tiedän varmaksi olleeni vuosi sitten tyytyväisempi kuin nyt. Jos mitään noin ehdotonta voi edes lausua.

Tiedän, että ainoa keino päästä yli tästä epämääräisestä aneemisuuden tilasta on meditoida. Itsesabotaasini on kuitenkin valahtanut niin alhaiselle tasolle, että en ole ottanut tarpeeksi vastuuta enkä pitänyt kaikesta liikenevästä ajasta huolimatta huolta siitä, että tämä yksi ainoa portti kaikkeen taivaalliseen (olipa yllättävän uskonnollinen ilmaus) pysyisi elämässäni jatkuvasti avoimena. En suinkaan ruoski itseäni siitä, enkä pyri tekemään meditoimisesta mitään orjallisesti noudatettavan tehtävälistan yhtä hätäisesti suoritettavaa askaretta, vaan ajatusmaailmani täytyy rullata siihen notkelmaan, jossa meditoimisesta tulee itsestäänselvä ja välttämätön tila.

Saatan vaikuttaa eksyneeltä ja epätietoiselta, mutta mikä koko ajan kasvaa, tai ainakin kausittain juurruttaa itseään syvemmälle ytimeeni, on käsitys siitä, että kaikki on hyvin ja oikein, oli mielentilani tai oloni millainen tahansa. Se seuraa mukanani myös kaikkein ankeimpien vaiheiden läpi, ja niitä on tämän syksyn mittaan yhden äärimmäisen suorastaan käänteentekevän ihmissuhteen myötä riittänyt. Niin uskomattoman kaunista ja ennenkokematonta kuin tämä yhteytemme onkin ollut, se on tuonut mukanaan myös kaiken tuon upean vastakohdaksi katsotun tunnereaktioiden kasan, joka koostuu muun muassa mustasukkaisuudesta, takertuvaisuudesta, liioitellusta määrittelynhalusta, syyllisyydestä ja omien periaatteiden sekä itsenäisyyden hetkittäisestä hylkäämisestä.

Olen vakuuttunut, että juuri näin kaiken kuuluu mennä, ja kukin tilanne vastaa juuri niitä olosuhteita, joissa mun on pakko puskea itseni vaikeimman läpi kehittyäkseni kohti sitä, mitä haluan olla. Sitä liian tarkasti etukäteen kuitenkaan määrittelemättä. Mutta kun se on välillä niin älyttömän vaikeaa! Ja tuskallista! Usein tahtoisin vain heittää hanskat tiskiin ja käpertyä yksinäisyyteeni ja sulkea kaikki tunteeni pimeään boksiin, jossa ne saisivat rauhassa myllertää täysin irrallaan musta. Päässäni on utopia, jossa tämä täydellinen kiintymättömyyden tila mahdollistaisi ikuisen järkkymättömän tyyneyden ja sekunnista toiseen huokuvan staattisen hyväntahtoisuuden. Turhauttavinta on, että tiedän kyseisen utopian olevan konkretisoitavissa tälläkin hetkellä, aivan kaikista meneillään olevista asioista huolimatta, mutta olen niin nolla prosenttia valaistunut, että tunnereaktiot jyräävät kaiken muun yli. Eikä auta mitään tiedostaa juttuja ajatustasolla niin kauan kuin niitä ei osaa elää. Tai no, auttaa, ehkä puolikkaan millimetrin. Onpahan jotain, mitä kohti mennä. Koska uskon sen pitkälti olevan valinnasta ja työskentelystä kiinni, ja siihen mut pakottaa nämä ympäröivät tilanteet ja olosuhteet niin kauan kuin en vapaaehtoisesti kyseiseen toimintaan ryhdy.

Mielessäni häämöttää houkuttelevimpana skenaariona sellainen, jossa musta ei ole jäljellä enää mitään. En tarkoita fyysistä kuolemaa, vaan jotakin kokonaisvaltaista tyhjenemistä ja kaikesta nykyisestä luopumista. En tahtoisi vertailla, en elää aikakausittain, en asetella itseäni minkäännäköisiin määritteisiin, en olla olemassa muuna kuin sekunnista toiseen itsensä uudestaan luovana jonakin. Ei minään. Tai vielä parempi, sekunnista toiseen itsestään uudesti syntyvänä jonakin. Omista haluista ja ohjaamisesta riippumattomana. Tahtoisin vain mukautua ja muovautua ja kellua kuin vesi. En osaa sanoa olisiko se tyhjyyttä vai kaikkea. Vai molempia juuri toisistaan johtuvana?

P.s. Maistoin eilen ekaa kertaa persimonia ja JUKRANPUJUT että oli makoisaaaaaa! Tai no, maistaa lienee harhaanjohtava käsite siihen nähden, että söin päivän aikana kolme.

Sydämeen sattuu

Ehdin kuukaudessa käydä läpi näin jälkeenpäin tarkasteltuna suorastaan älyttömältä vaikuttavan toiseen ihmiseen sotkeutumisen. En tiedä olenko ollut näin ihastunut sitten vuoden 2011, jolloin vietin alkuhuumaa sittemmin avomieheksenikin ajautuneen miekkosen kanssa. Tällä kertaa kyseessä oli kohtalaisen yksipuoliseksi ja hyvin lyhyeksi jäänyt pyrähdys, mutta muhun se vaikutti pelottavan voimakkaasti. Onneksi toipuminen tuntuu tapahtuvan samaan malliin kuin koko ruljanssin alkaminen - niin vauhdikkaasti, että hyvä kun pysyy itse mukana käänteissä.

Lauantaina meinasin siskon ihanan ihanan ihanan lapsosen 2-vuotissynttäreillä saada paniikkikohtauksen, kun aivan yllättäen puolitoista vuorokautta mulle epäsuosiollisen THE keskustelun jälkeen oivalsin, että en todella ole saamassa vastakaikua tuntemuksiini. Vasta kun aloin sisäistää tämän, alkoi myös tunteideni syvyys valjeta. En käsitä miten voi ihastua huomaamattaan, mutta olen ilmeisesti niin taipuvainen sinnikkäästi roikkumaan siinä käsityksessä, että pärjään parhaiten yksin enkä tarvitse ketään onneni ylläpitäjäksi, että en myönnä edes itselleni, kun tämä ajattelutapa joskus harvoin jonkun toisen ihmisen ansiosta - vai syystä? - hetkellisesti kumoutuu. Näin nyt kuitenkin kävi.

Eilen ihmettelin miksi oloni sukkuloi pelkän apatian ja epätoivon välillä, ja googlasin ensimmäistä kertaa elämässäni "how to survive heartbreak". Olisin nauranut räkäisesti melodramaattisuudelleni, ellei olisi itkettänyt niin kovasti. Löysin artikkelin siitä, miten sydämen särkyminen vaikuttaa aivoihin, ja suorastaan imin itseeni tiedon siitä, mistä aivokemioista ja omaksutuista käyttäytymismalleista oksettava ja lievästi sekopäinen olo johtuvat. Vaikka olen henkeen ja vereen tunnepitoinen ihminen, sain hämmentävän paljon lohtua reaktioni järkeistämisestä. En missään nimessä halua luopua vastuusta tai ulkoistaa oloani, eikä se kaiken sen itkemisen ja kivun keskellä olisi ollut mahdollistakaan, mutta ymmärrys siitä, että kyseessä on luonteva tapa vastata tällaisiin olosuhteisiin, pyöristi lohduttomuudelta sen pahimman terän.

Saattaa vaikuttaa naurettavalta kutsua sydämen särkymiseksi alle kuukauden muutamasta tapaamiskerrasta ja puoliaktiivisesta viestittelystä koostuneen yhteyden katkeamista, mutta en mahda, enkä halua mahtaa, mitään emotionaalisuudelleni.

Pidin koko viikonlopun hanakasti kiinni siitä, että en laita yhden yhtä viestiä henkilölle, johon nämä kaikki tiedostamattomat toiveeni olin viime viikkojen aikana ehtinyt suunnata, mutta lopulta en keksinyt muuta ulopääsyä kuin raastavan oloni pukemisen viileähköön ulkomuotoon ja tämän tiivistelmän lähettämisen sille tyypille, jonka olisin ainoana maailmassa halunnut lähelleni halaamaan ja vakuuttelemaan vaikka sitten valheellisesti kaiken olevan hyvin. Koetin keksiä loppuun jonkin mukamas hyväksytyn syyn, miksi äkisti aloin avautua hänelle, mutta eihän mulla ollut mitään muuta agendaa kuin pohjaton tarve lohdutukselle.

Menin takaisin tiskaamaan ja suorastaan tärisin jännityksestä, joka voi joskus olla elämän suola mutta joka oli tässä tilanteessa niin kiduttavaa, että olisin tahtonut vetää itseni tainnoksiin keinolla millä hyvänsä. Jäbä kuitenkin vastasi niin pian, niin reilusti ja niin myötätuntoisesti (kuitenkin ilman sellaista raivostuttavan alentavaa sääliä, joka olisi saanut mut oitis vetäytymään kuoreeni), että tein itselleni lupauksen olla enää koskaan pelaamatta typeriä "en varmana laita sille viestii se saa laittaa eka"-pelejä. (Okei kyllä mä jatkossakin pelaan, tiedän jo.) Sen jälkeen kun olin muutamalla viestillä saanut purettua inhottavimman oloni ja jäätyäni siihen käsitykseen, että tyyppi ei välttämättä edes vihaa mua tai kuole jos otan yhteyttä jatkossakin, mielialani teki täyskäännöksen ja menin luottavaisena ja suorastaan hymyilevänä nukkumaan. Toki mulla on sen verran itsesuojeluvaistoa ja älliä, etten nyt ihan lähiaikoina ole tyrkyttämässä itseäni yhtään kenenkään elämään. Mutta eilen miettiessäni sitä vaihtoehtoa, ettemme ehkä enää koskaan tapaa, aivoni kieltäytyivät ymmärtämästä tätä skenaariota. Tänään pystyn jo tuomaan sen tietoisuuteeni, joten eteenpäin on menty.

Tiedän, että osa tästä on jo kaksi viikkoa kestäneen flunssan aiheuttamaa ahdinkoa, sillä en ole päässyt purkamaan äärimmäistä stressiä minkäänlaisen liikunnan kautta. Olen käynyt tänä aikana yhdellä ainoalla metsäkävelyllä, jonka jälkeen tauti päätti mennä takapakkia ja syöstä mut uudelle kolmen päivän saikulle. En ole edelleenkään malttanut olla mitenkään erityisen vuoteenomana, mutta olen välttänyt fyysistä rasitusta ja parhaani mukaan hellinyt henkistäkin puolta. Joka aamu toivon herääväni uudestisyntyneenä ja räättömänä, mutta vielä sitä iloa ei ole mulle suotu. Tänään olen tosin niistänyt varmasti puolet vähemmän kuin eilen, ja jaksoin myös olla töissä täydet kahdeksan tuntia. Työkaverit, jotka naurattavat noin sata kertaa päivässä, kohottivat mielialaani niin selkeästi, että uskon sen vaikuttavan suotuisasti parantumiseeni.

Mulla on monen monituista viikkoa ollut toiveissa suoriutua töihin tuntia aiemmin kuin normaalisti, joten koetan hilautua unten maille pikkuhiljaa jo nyt, vaikka kellon viisarit eivät ole ohittaneet kymmentäkään. Söin tunti sitten viisi Fazerin sinistä suklaakonvehtia ja mulla on edelleen paha olo. Näinkin tämä homma on vaikuttanut: en saa enää kiksejä ylenpalttisesta syömisestä. Ja believe me, viisi suklaata ei ole mitään verrattuna siihen, millä tasolla lohtusyömiseni vielä kesän alussa oli. Joten ainakin yksi puhtaasti myönteinen asia tästä on kuoriutunut jo nyt.

Mua meinaa joskus rasittaa se, että teen kaikesta väkisin positiivista ja wannabe-hyväksyttyä, mutta eilen pahimmillakin hetkillä en voinut olla tiedostamatta, että tämäkin on hyvä kokea ja tuntea täysillä. Että tämän kuului mennä juuri näin, että tämä kehittää mua, että tämä oli loppujen lopuksi hyväksi. Niin selfhelppiä mutta uskon siihen täysin sydämin.